— Ehkä. Ottakoon Abdullahin posti heidät mukaansa Fashodaan, niin olemme vapaat heistä, ja kun Smain sitten tulee tänne, puhumme hänelle palkinnosta.
— Aiot siis jäädä Omdurmaniin?
— Allah? Eikö matka Fajumista Khartumiin riitä sinulle? Nyt voimme levähtää.
Yömajat eivät olleet enää kaukana. Mutta Stasin askelet alkoivat hidastua, sillä hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Nel painoi häntä, niin kevyt kuin olikin. Sudanilaiset, jotka halusivat lepoa, huusivat pojalle, että tämä kulkisi nopeammin, ja löivät häntä päähän. Gebr jopa pisti häntä veitsen kärjellä olkapäähän. Poika kärsi tämän ääneti ja koetti vain suojella pikku sisarta. Vasta kun toinen beduiineista iski häntä niin kovasti, että hän oli kaatua, sanoi hän heille hammasta purren:
— Meidän on määrä päästä elävänä Fashodaan. Nämä sanat vaikuttivat arabeihin, sillä he eivät uskaltaneet rikkoa Mahdin käskyä. Lasten onneksi alkoi Idrystä yhtäkkiä pyörryttää niin kovasti, että hänen täytyi nojautua Gebriin. Hetken kuluttua pyörrytys meni ohi, mutta sudanilainen oli peloissaan ja virkkoi:
— Allah! En voi hyvin! Kunpa en vain sairastuisi!
— Olet nähnyt Mahdin, et sinä siis sairastu. Vihdoin he saapuivat perille. Stas oli koonnut viimeiset voimansa ja antoi Nelin vanhan Dinahin huostaan. Tämä ei myöskään voinut hyvin. Kuitenkin hän oli valmistanut pikku neidille mukavan lepopaikan.
Kun sudanilaiset olivat syöneet hiukan raakaa lihaa, he heittäytyivät väsyneinä levolle. He eivät antaneet Stasille syötävää, mutta vanha Dinah työnsi hänelle kourallisen durraa, jota oli salaa ottanut kameleilta.
Mutta Stasin mieli ei tehnyt levätä eikä syödä. Hänen osakseen tullut taakka oli todella liian raskas. Hän tunsi menetelleensä oikein, kun epäsi Mahdin armon, joka olisi täytynyt maksaa uskonsa kieltämisellä, mutta samalla hän ajatteli, että oli syössyt perikatoon rakastamansa pikku ystävättären ja sisaren.
Kun kaikki nukkuivat, hyrskähti Stas itkemään. Hän itki kauan kuin lapsi. Ja lapsi hän oikeastaan vielä olikin.