Mulatti katosi samassa pimeään porttikäytävään ja tyttö jäi yksin kadulle. Hän nosti tavarat portaille, jotteivät vierisi lokaan ja asettui niiden viereen odottamaan, nöyränä, äänetönnä, kuten tavallisesti.
Juopuneita irlantilaisia kulki ohi, mutta he jättivät hänet tällä kertaa rauhaan. Huoneessa oli ollut pimeä, mutta päivän valossa kadulla näyttivät tytön kasvot niin laihtuneilta, että olisi luullut hänen nousseen pitkälliseltä tautivuoteelta. Vaaleat, pellavankarvaiset hiukset vain olivat jääneet entiselleen, huulet olivat sinertävät, silmät syvissä kuopissa, poskiluut pistivät terävinä esiin. Hän oli kuin kuihtuva kukka tai tyttö, joka on kuolemaisillaan.
Ohikulkijat katselivat häntä miltei säälien. Muuan vanha neekerivaimo pysähtyi häntä puhuttelemaankin, mutta jatkoi loukkaantuneena matkaansa, kun ei saanut vastausta.
Sillaikaa riensi Wawrzon kotia kohti, sydän täynnä kiitollisuutta siitä Jumalan erityisestä armonosoituksesta, jota vasta oli saanut kokea. Olihan hänellä nyt perunoita. Nytpäs he syövät ja aamulla lähtevät taas kuormille. Sen kauvemma ei hän enään ajatellut, sillä hänen oli kauhea nälkä. Hyvän matkan päästä hän jo huomasi tytön seisomassa katukäytävällä talon edessä. Se häntä suuresti hämmästytti ja hän koetti astua entistä kiireemmin.
— Mitä sinä tässä seisot?
— Isäntä ajoi pois meidät, isä!
— Ajoiko pois!?
Puupalaset putosivat vanhuksen käsistä. Siinä sitä taas ollaan! Nyt olisi sekä perunoita että puita ja samassa potkitaan ulos huoneesta! Mitä nyt tehdä, missä paistaa potaatit, missä syödä nälkäänsä, minne askel suunnata? Wawrzon viskasi lakkinsa samaa tietä kuin puutkin, suoraan lokaan ja kääntyi ympäri.
— Jeesus, Jeesus!
Suu auki, harhailevin katsein tuijotti hän pitkän aikaa tyttöön ja toisti vieläkin: