— Maa järisi.
Jo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia jättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan hukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä voimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan niitä ilmassa.
Äänet puhkesivat taasen huutamaan:
— Maa järisi!
Toiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle — ja he seisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja ainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.
Mutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne säpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin särkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan auringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät selvästi.
Natsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin vaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.
— Hän kuoli, kuiskasi Antea.
— Kuoli, toisti Cinna.
Samassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä näytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan joukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään estäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä: