[Runo O. Mannisen suomentama, ote Mickiewiczin runoelmasta "Pan
Tadeusz".]
Skawinskilta katkesi ääni. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään. Rinnasta ikäänkuin lohkesi jotakin ja se syöksyi aaltona sydämeen ja sitte yhä korkeammalle ja korkeammalle, tukahuttamaan ääntä ja kuristamaan kurkkua… Hetkisen perästä hän kuitenkin sai mielenliikutuksensa voitetuksi ja jatkoi:
"Oi neitsyt pyhä, sa Ostrobraman loistava valo,
Sa Czenstochowan kirkkaan kilpi, sa kaitsija jalo
Nowogródekin kaupungin ja sen kaunoisen kansan,
Kuin muinoin ihmeelläs alt' ahnehen surman ansan
Mun autoit — huomaas kun emo itkevä lastaan tarjos
Ja silmän ma avasin taas, min tuoni jo varjos,
Ja käydä het' itse ma voin luo pyhäin Luojaa
Ylistämään, elon ilmoille jällehen tuojaa. —
Niin meidätkin ihmeelläs isänmaahan vielä sa tuothan…"
Aalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja heittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle. Niin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja Jumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli — ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki valtameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä rakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta puistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä rakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä… Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta kaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että hän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes ikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan. Sentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat — hän yhä vaan makasi maassa. — Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät ikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen oli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt rupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli tulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään hänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään aikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä olivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa linnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen kävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja Panaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen taakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä täydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:
"Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothan
Luo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten…"
— — — — —
— — — — —
Hämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin silmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin se, joka on "Ostrobraman kirkkaan kilpi", otti hänen sielunsa ja vei sen "kentille noille, joilla eri viljat kypsyy". Taivaalla paloi vielä pitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä rakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat kotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä: "muistatko?" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot, pyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen majakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä — mutta nyt hän on kotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat kulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe syntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä, sillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä ennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä, ikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä soi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä vartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse kuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä katselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön hiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja vingutetaan viuluja. "Hui ja hai!" Ulanit siellä iskevät tulta saappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen selässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy silmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt varmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella sumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä: pian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen surisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö! Etäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto. Pian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan. Toinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee kaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve. Mitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin muutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi kuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa aamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat, mökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin läkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka sorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!
Hiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat vaihtamaan vuoroa.
Äkkiä virkkaa ääni ihan likellä Skawinskia:
— Vanhus hoi! nouskaa. Mikä teidän on?
Vanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen vieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen päässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen edessään seisoo Johns, sataman vartia.