Marx oli tosiaankin kelpo poika. Hän oli luonteeltaan rauhallinen ja välinpitämätön, kuten elsassilaiset ainakin, ja mursi lystikkäästi ranskankieltä. Toisinaan tuntui minusta kuin hänen urhoutensa olisi johtunut jonkinlaisesta puuttuvasta käsityskyvystä, jostain uhkaavan vaaran tajuamattomuudesta. Mutta syy oli toinen. Marx vihasi saksalaisia kaikesta sielustaan, ja tuollainen viha katkeroittaa rauhallista luonnetta paljoa suuremmassa määrässä kuin muunlaista. Kuitenkin oli hän valpas kuin vainukoira ja epäilemättä kylmäverisin meistä kaikista.
III.
Vain vähäisen osan matkasta kuljimme rautateitse. Ranskalaisten haltuun jääneillä seuduilla oli nimittäin useimmat radat hävitetty, ja yleisen sekasorron aikana ei kukaan välittänyt ryhtyä niitten uudelleen rakentamiseen. Tämä vaikeutti suuresti sotajoukkojen liikkeitä, mutta siihen aikaan tahtoivatkin kaikki yksimielisesti syöstä Ranskan turmioon.
Haute-Saônen depardementti, missä La Rochenoire oleskeli, oli saksalaisten vallassa. Päästyämme sen rajojen sisäpuolelle, aloimme taas kulkea metsiä myöten ja liikuimme melkein yksinomaan öisin. Päivät nukuimme humala- tai viinitarhoissa, tähystelimme ja teimme uusia matkasuunnitelmia.
Pari päivää ennen tuloamme La Rochenoiren leiriin poikkesimme erääseen La Mare-nimiseen kylään. Se ei tosin ollut aivan matkamme varrella, mutta Selim selitti, että hänen täytyi saada tavata erästä hra La Grangea, joka oli jonkun aikaa asunut siellä; häneen oli Mirza tutustunut Parisissa.
Me lähestyimme kylää mitä varovaisimmin, sillä oli hyvinkin mahdollista, että siellä majaili baijerilaisia tai preussilaisia joukkoja. Oli jo pimeä, aurinko laskenut; ainoastaan lännessä kuulsi vielä iltaruskon kajastus. Siellä täällä alkoi talojen ikkunoihin ilmestyä valoa. Kaikkialla näytti vallitsevan mitä suloisin rauha. Me ryömimme humalatarhassa kuin käärmeet, mutta koirat vainusivat meidät ja alkoivat haukkua. Samassa näimme muutamia tummia olentoja, jotka seisoivat aitauksen toisella puolella ja keskustelivat puoliääneen.
Me kumarruimme alas. Äänet vaikenivat, ja yksi olennoista kumartui yli aidan ja tähysteli tarkasti humalatarhaan päin. Sitten alkoi taas kuulua ääniä pimeydestä:
— Mitä te tähystelette, ukko Grousbert?
— Koirat haukkuvat! tuolla liikkuu jotakin.
— Tuollako! Kuu alkaa juuri kohota taivaalle, ja silloin käyvät koirat aina levottomiksi.