— On sota, äiti! Ei ole aikaa. Minä hetkenä hyvänsä voivat hetmanit lähettää kentälle. Sääli tulee olemaan lähteä zaporogilaisia vastaan. Vähänkös me yhdessä heidän kanssaan olemme käyneet hakemassa turkkilaista saalista — eikö olekin niin, ruhtinaat? Merta me olemme purjehtineet, syöneet suolaa, leipää yhdessä; juoneet ja mellastaneet, ja nyt olemme me heidän vihollisiaan.
Ruhtinatar katsahti äkkiä Bohuniin. Hänen päähänsä lensi ajatus, että Bohunin tarkoitus ehkä on yhtyä kapinaan ja että hän on tullut tiedustelemaan hänen poikiaan.
— Entä mitä sinä aiot tehdä? kysyi hän.
— Minäkö, äiti? Niin, vaikeaa on hyökätä omien kimppuun, mutta täytyy.
— Niin teemme mekin, virkkoi Simeon.
— Chmielnicki on petturi! huomautti Mikolai
— Hiiteen petturit! sanoi Bohun.
— Pyöveli heidät periköön, lopetti Zagloba. Bohun puuttui taasen puheeseen.
— Niin käy maailmassa. Joka tänään on ystäväsi, on huomenna
Juudaksesi. Kehenkään ei maan päällä voi luottaa.
— Paitsi hyviin ihmisiin, sanoi ruhtinatar.