— Te olette vilpittömiä ihmisiä ja minä kiitän teitä. Mutta ennen sotaa tahtoisin vielä teidän suustanne kuulla, että annatte minulle holhokkinne ja pidätte sananne. Aatelinen sana ei ole savua ja tehän olette aatelia, tehän olette ruhtinaita.
Kasakka puhui hitaalla, juhlallisella äänellä, mutta hänen puheessaan tuntui samalla ikäänkuin uhkaus, joka ilmaisi, että on suostuminen kaikkeen mitä hän vaatii.
Vanha ruhtinatar katsahti poikiin, pojat häneen ja vaitioloa kesti hetken. Yhtäkkiä haukka, joka istui orrella seinävierellä, alkoi vikistä, vaikka aamunkoittoon vielä oli pitkältä. Sitte ääntelivät toisetkin linnut. Suuri kotka heräsi, humautti siipiään ja rupesi rääkymään.
Takkavalkea oli alkanut hiipua, huone kävi hämäräksi ja synkäksi.
— Korjaa tulta, sanoi ruhtinatar.
Nuori ruhtinas heitti takkaan lisää tervaksia.
— No, lupaatteko? sanoi Bohun.
— Meidän täytyy kysyä Helenalta.
— Puhukoon hän itse puolestaan, te puhutte omasta puolestanne: lupaatteko?
— Lupaamme, sanoi ruhtinatar.