Kasakan ääni oli kuin käärmeen sihinää:
— Petturit, pakanat, Juudakset!
— Hei pojat, käykää kiinni sapeliin! huusi ruhtinatar.
Kurcewiczit syöksyivät nuolena seinille ja riistivät itselleen aseet.
— Hyvät herrat, rauhoittukaa! huusi Zagloba. Mutta tuskin oli hän sen sanonut, kun Bohun tempaisi vyöstään pistolin ja ampui.
— Jeesus! vaikeroi Simeon, astui askeleen eteenpäin ja kaatui raskaasti maahan.
— Palvelijat apuun! huusi ruhtinatar epätoivoisesti.
Mutta samana hetkenä paukahti laukauksia sekä pihan että puutarhan puolelta, ovet ja ikkunat lensivät helisten auki ja muutama kymmen talon väestä kaatui maahan.
— Surma heille! huusivat villit äänet. Asepihalta kuului hälytyssoitto. Linnut porstuassa alkoivat kirkua. Melu, ampuminen ja huudot särkivät uneen vaipuneen talon äskeisen hiljaisuuden. Vanha ruhtinatar heittäytyi, ulvoen kuin emäsusi, yli Simeonin ruumiin, jota viimeiset kouristukset vielä tärisyttivät. Mutta yhtäkkiä tarttui kaksi kasakkaa häntä hiuksiin, vetäen hänet sivulle. Nuori Mikolai, joka oli mennyt eteisen nurkkaan puolustautui vimmatusti ja leijonan rohkeudella.
— Pois! huusi yhtäkkiä Bohun kasakoille, jotka olivat hänen ympärillään. — Pois! toisti hän jyrisevällä äänellä.