Sitten hän lysähti polvilleen ja alkoi käsillään hapuilla kuivaa sammalta rannalla. Siinä olikin ikäänkuin pieni saari, keskellä kaislikkoa.
Hän istuutui saarelle, pyyhkien käsillään verisiä kasvojaan, ja hengitti raskaasti. Hetken perästä tuli hänen sieraimiinsa savun käry. Kääntyen rantaa kohti hän huomasikin sadan askeleen päässä tulen ja sen ympärillä miehiä.
Tuli loimotti aivan vastapäätä häntä ja kun tuuli taivutti kaisloja, saattoi hän selvästi nähdä kaikki mitä ympärillä tapahtui. Heti ensi silmäyksellä huomasi hän nyt, että miehet olivat tatarilaisia hevospaimenia, jotka aterioivat tulen ääressä.
Äkkiä valtasi hänet kauhea nälän tunne. Edellisenä aamuna olihan syönyt kappaleen hevosen lihaa, josta ei edes kaksikuukautinen sudenpenikka olisi saanut tarpeekseen. Siitä asti ei hän ollut ottanut mitään suuhunsa.
Hän alkoi nyt repiä ylös ympärillään kasvavia ruohoja ja imeskellä niiden mehua. Siten hän sammutti sekä nälkänsä että janonsa, sillä janokin vaivasi häntä.
Samalla katseli hän kaiken aikaa nuotiolle päin, joka sammumistaan sammui. Miehet sen ääressä peittyivät ikäänkuin sumuun ja näyttivät häviävän.
— Oh, uni minun on, nukun tähän mättäälle, mietti Skrzetuski.
Mutta nuotion ääressäpä nyt alkoi havaita liikettä. Hevospaimenet nousivat, pian kuului Skrzetuskin korviin huutoja; losh! losh! Niihin vastasivat hevoset lyhyellä hirnunnalla. Nuotion ympäristö tyhjeni ja tuli sammui. Hetken ajan vain kuuli Skrzetuski vielä vihellystä ja kavioiden kumeaa töminää kostealla niityllä.
Hän ei voinut käsittää miksi hevospaimenet ratsastavat pois. Samassa hän huomasi, että kaislain töyhdöt ja siemenlakit ikäänkuin olisivat vaalenneet. Veden kiilto on toisenlainen kuin äsken, ikäänkuin nyt olisi kuutamo ja ilman verhoaa kevyt sumu.
Hän katsahti ympärilleen: aamu jo sarasti. Koko yö oli häneltä mennyt lammen rannan kiertämiseen ennenkuin hän pääsi joelle ja suolle.