— Herra Michal, minä olen täällä! huusi herra Zagloba.
— Kiivetkää ylös kuopasta!
— Kun en jaksa.
Herra Michal seisoi kuopan reunalla, palava päre kädessään, ojensi kätensä Zagloballe ja sanoi:
— No, tatareja ei enää ole. Me ajoimme heitä takaa aina tuonne metsälle asti.
— Ja kuka tänne sitten yhtäkkiä oli saapunut?
— Kuszel ja Rostworowski kahdentuhannen ratsumiehen kanssa. Minunkin rakuunani ovat heidän matkassaan.
— Paljonko pakanoita oli? — Ainakin pari tuhatta.
— Jumalan kiitos. Antakaappa minulle jotakin juomista, sillä olen ihan pyörryksissä.
Kaksi tuntia myöhemmin istui herra Zagloba, kunnollisesti juotuaan ja syötyään, mukavassa satulassa Wolodyjowskin rakuunoiden keskellä ja hänen vierellään ratsasti pieni ritari, puhuen: