Vihollinen ampui myöskin tykeillä ja kuulia alkoi tiheästi putoilla leiriin. Sieltä vastattiin niinikään sekä tykeillä että käsiaseilla. Samassa ilmestyi valleille kulkue, kantaen pyhää sakramenttia, jotta jähmettyneimmätkin sotamiehet saisivat rohkeutta. Kirkkoherra Muchowiecki kantoi kultaista monstranssia, pitäen sitä molemmin käsin korkealla päänsä yläpuolella ja tuontuostakin kohottaen sitä vieläkin ylemmäksi. Hän käveli silmät suljettuina, kasvot ankaran hartaina ja tyyninä, hänen yllään oli kullalla kirjailtu kaapu ja hänen päänsä yllä kannettiin baldakiinia. Vierellä asteli kaksi pappia, taluttaen häntä: Jaskolski, husaaripappi ja aikoinaan kuuluisa soturi, joka oli sotataidossa yhtä kokenut kuin mikä päällikkö hyvänsä, sekä Zabkowski, niinikään entinen soturi, jättiläiskokoinen bernhardiini, jonka vertaista voimassa, paitsi herra Longinusta, tuskin tavattiin koko leirissä. Teltan kannatusvarsia piteli neljä aatelismiestä, joista yksi oli Zagloba. Teltan edessä kulki muutamia suloisia pieniä tyttöjä, pudotellen tielle kukkia. Kulkue kävi koko vallien mitan ja sen jäljessä seurasivat upseerit. Kun sotamiehet näkivät auringon tavoin välkkyvän monstranssin ja valkeapukuiset tyttöset, saivat he todella rohkeutta ja into palasi heidän sieluunsa. Kauas kantoi tuuli pyhän savun tuoksua, kaikkien päät taipuivat nöyrinä. Muchowiecki kohotti vähänpäästä monstranssia ja viritti, luoden silmänsä taivasta kohden, virren: "Eessä suuren sakramentin".
Kaksi mahtavaa ääntä, Jaskolskin ja Zabkowskin yhtyi häneen, laulaen edelleen: "kasvoillemme langetkaamme" ja koko sotajoukko jatkoi veisuuta. Tykkien syvä basso säesti laulua, silloin tällöin lensi tykin kuula rätisten teltan ja pappien ylitse. Välistä osui se alemma valliin ja tuiskutti ympärille maata niin että herra Zagloban piti kyyristyä ja lujemmin tarttua kantovarteen. Varsinkin kauhistutti häntä silloin, kun kulkue pysähtyi paikalleen rukoilemaan. Silloin kesti hiljaisuutta jonkun hetken ja saattoi selvästi kuulla kuulien lentelevän parvittain kuin mitkäkin suuret linnut. Herra Zagloba kävi yhä punaisemmaksi ja pappi Jaskolskin katse kääntyi vinoon kentälle, voimatta enää rauhoittua. Hän mutisi itsekseen: kanakopissa noiden pitäisi istua haudottamassa kanoja eikä ampua tykeillä. Kasakkain tykkimiehet ampuivatkin todella hyvin huonosti ja mahdotonta hänen vanhana soturina oli tyynesti katsella tuollaista kömpelyyttä ja ruudin haaskausta. Prosessioni kulki edelleen, kunnes saapui vallien toiseen päähän, jonne ei vihollisen ammunta tähdännyt. Koetettuaan sieltä täältä, varsinkin läntisen lammikon taholta, saada aikaan yllätystä, vetäytyivät kasakat ja tatarit vihdoin asemilleen ja pysyivät niissä, lähettämättä liikkeelle edes yksityisiä härnääjiä. Sillävälin oli prosessioni jo kokonaan saanut piiritetyt rohkaistuiksi.
Oli jo käynyt selväksi, että Chmielnicki odottaa suuren leirinsä tuloa, vaikka hän olikin varma, että ensimäinen todellinen rynnäkkö riittää. Siksi hän oli käskenyt ottaa tykkitulen alaisiksi vain muutamat linnoitetut kohdat eikä ryhtynyt toimiin maavarustuksia vastaan, uhatakseen piiritettyjä siltä taholta. Suuren leirin oli määrä saapua huomenissa ja se pysähtyikin, vankkuri vankkurin kyljessä, asetettuna muutamiin kymmeniin riveihin, pituudeltaan puolalaisen penikulman mittaisena Wernjakin ja Dembinan välille. Leirin mukana tuli vielä uusia voimia ja, mikä oli tärkeintä, oivallinen zaporogilainen jalkaväki, joka oli miltei turkkilaisten janitsharien vertainen sekä rynnäkössä ja hyökkäystaistelussa rahvaan joukkoja ja tatareja paljon etevämpi.
Ikimuistettava tiistai, heinäkuun 13 päivä, kului molemminpuolisissa kuumeentapaisissa valmistuksissa. Ei ollut enää epäilystä ryntäyksen alkamisesta, sillä kasakkaleirissä soittivat torvet, rummut, päristyskattilat ja kaksoisrummut hälytystä ja tatarien joukossa kumisi kuin suuri ukkonen heidän pyhä rumpunsa, niinsanottu "balt". Ilta lankesi hiljaisena ja lauhana, vain molemmista lammikoista ja Gnieznasta nousi keveä sumu ja vihdoin syttyi ensimäinen tähtikin taivaalle.
Samassa alkoivat kasakkain kuusikymmentä tykkiä yhtaikaa paukkua. Ylinäkymättömät joukot lähtivät, kauheasti huutaen, liikkeelle valleja kohden ja ryntäys alkoi.
Valleilla seisoivat sotajoukot, ja miehistä tuntui siltä kuin maa olisi tärissyt heidän jalkainsa alla. Eivät vanhimmatkaan soturit muistaneet kokeneensa mitään tällaista.
— Jeesus Maaria, mitä tämä onkaan? kysyi Zagloba, joka seisoi husaariväkensä etunenässä odottavan Skrzetuskin vieressä vallien lomassa. — Eiväthän nuo enää ole ihmisiä, nuo, jotka hyökkäävät meitä vastaan.
— Eivätpä ne ihmisiä olekaan. Vihollinen ajaa härkiä edellään, jotta meidän ensimäiset laukauksemme menisivät hukkaan.
Zagloban kasvot kävivät tummiksi kuin punajuuri. Hänen silmänsä olivat pullollaan eikä sanaakaan päässyt hänen suustaan, jossa hän piti suljettuna sekä kauhuansa että vimmaansa ja kaikkea, mitä hän tällä hetkellä kykeni ajattelemaan.
— Lurjukset…!