Khanin leveät kasvot mustenivat: viha valtasi hänet.
— Missä on tuo koira? kysyi hän, — joka lupasi minulle, että tänä yönä saamme nukkua linnassa? Missä on se myrkyllinen käärme, jota Jumala tallaa minun jalallani? Tulkoon eteeni ja tehköön tilin hävyttömistä lupauksistaan.
Muutamat murzat kiiruhtivat heti hakemaan Chmielnickiä. Khani tyyntyi kuitenkin vähitellen ja lausui lopuksi:
— Jumala on yksi.
Sitten kääntyi hän Zubagaziin päin:
— Zubagazi, sanoi hän, — kasvosi ovat veressä. — Se on uskottomien verta, vastasi soturi.
— Kerro miten olet sen vuodattanut ja ilahuta korviamme uskovaisten urheudella.
Zubagazi kertoi laajalti koko taistelusta, ylistäin Tuhaj-bein, Galgan ja Nuradinin urheutta. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta Chmielnickiä, kehuen häntä samoin kuin muitakin ja esittäen tappion syyksi vain Jumalan tahdon ja uskottomien hurjuuden. Eräs yksityiskohta hänen kertomuksestaan erityisesti hämmästytti khania, se nimittäin, että tatareihin ei ollut taistelun alussa ensinkään ammuttu ja että ruhtinaan ratsuväki hyökkäsi heidän päällensä vasta silloin, kun he sulkivat siltä tien.
— Allah, he eivät tahtoneet käydä sotaa minua vastaan, sanoi khani, — mutta nyt on liian myöhäistä.
Niin asia todella olikin. Ruhtinas Jeremi oli taistelun alussa kieltänyt ampumasta tatareihin, koska hän tahtoi istuttaa sotamiehiin uskon, että khanin kanssa jo oli alettu keskustella ja että hordat ovat vain näön vuoksi rahvaan puolella. Vasta myöhemmin Jeremin joukot asianhaarain pakosta ryhtyivät otteluun tatarien kanssa. Khani nyökäytteli päätään, miettien tällä hetkellä, eikö vielä olisi parasta kääntää aseet Chmielnickiä vastaan. Samassa kuitenkin itse hetmani saapui hänen eteensä. Chmielnicki esiintyi jo rauhoittuneena ja lähestyi pää pystyssä, katsoen rohkeasti khania silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui oveluus ja rohkeus.