Tuontuostakin ryhtyivät kasakkain ja rahvaan joukot hyökkäykseen, kuitenkaan pääsemättä valleille asti. Ammunta vain kiihtymistään kiihtyi. Vihollinen, jolla oli mahtavat joukot, saattoi vaihtaa taistelevia osastoja, antaen välillä toisten levätä, ruhtinaan leirissä sen sijaan ei ollut miehiä vuorottain lepäämään, vuorottain taistelemaan: samojen miesten täytyi ampua, olla valmiina minä hetkenä hyvänsä ryhtymään puolustukseen alituisten hyökkäysten uhatessa, haudata kaatuneita, kaivaa kaivoja ja korottaa valleja, jotta ne tarjoaisivat paremman suojan. Heidän täytyi nukkua, tai pikemmin torkkua, vallien juurella ja keskellä tulta ja kuulia, joita viimemainittuja lensi niin tiheään, että niitä joka aamu saattoi lakaisemalla lakaista pois leiripihalta. Neljään päivään ei kukaan voinut riisua yltään vaatteita, joita vuoroin sade kasteli, vuoroin auringonpaiste kuivasi ja jotka päivällä olivat liian lämpöiset eivätkä yöllä suojanneet kylmää vastaan. Neljään päivään ei kukaan saanut suuhunsa mitään lämmintä. Ravintona oli viina, jonka sekaan pantiin ruutia, korput ja kuivanut, palvattu liha, jota saatiin pureskella keskellä savua, laukauksia, sihiseviä kuulia ja tykin pauketta.
Ei ollut, sanotaan senaikaisessa lähteessä, mitään, mitä olisi voinut panna päähän tai sivulle. Sotamies sitoi likaisella rievulla verisen päänsä ja taisteli edelleen. Ihmeellistä väkeä olivat totisesti nuo sotamiehet. Risaisissa takeissaan, aseet ruostuneina, käsissä pahasti kolhitut pyssyt, silmät unettomuudesta punaisina, pysyivät he alati valppaina ja valmiina taisteluun, oli sitten päivä tai yö, sade tai poutainen sää.
Mutta sotamies oli kiintynyt johtajaansa ja seurasi häntä vaaroihin ja rynnäkköihin, haavoihin ja kuolemaan. Jokin sankarillinen hurmaus oli vallannut sielut, sydämet ja mielet olivat terästyneet, kauhun tila oli käynyt jonkinlaiseksi nautinnoksi. Eri lippukunnat suorastaan kilpailivat keskenään alttiudessa, nälän ja unettomuuden kestämisessä, miehuudessa ja rohkeuden raivossa. Sotamiehiä oli vaikea pidättää valleilla, sillä he eivät tahtoneet rajoittua puolustukseen, vaan halusivat hyökätä vihollisten päälle niinkuin nälästä vimmastuneet sudet lammasnavettaan. Kaikissa rykmenteissä vallitsi jonkinlainen villi ilo. Jos joku olisi yrittänytkin puhua antautumisesta, niin hänet paikalla olisi revitty kappaleiksi. "Täällä tahdomme kuolla", toistelivat miehissä kaikki.
Jokainen päällikön käsky täytettiin salaman nopeudella. Kerran tapahtui, että ruhtinas, illalla ratsastaessaan tarkastamassa valleja, sai kuulla Lesczynskien rajavartiolippukunnan nuotiotulen olevan sammumassa. Ruhtinas ajoi sotamiesten luo ja sanoi:
— Miksi ette ammu?
— Meiltä on ruuti lopussa ja lähetimme juuri linnasta hakemaan uutta.
— Tuollahan sitä on lähempänä, sanoi ruhtinas, viitaten vihollisen valleja kohden.
Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun koko lippukunta oli hypännyt alas valleilta, juoksi vihollisia kohden ja ryntäsi kuin myrskytuuli heidän vallejansa kohden. Kasakat surmattiin puukoilla, keihäillä ja pyssynperillä. Neljän tykin sytytysreikään pantiin väkäpäinen naula ja puolentunnin kuluttua palasivat sotamiehet, tosin harventuneina, mutta voittajina ja toivat punteissa ja metsästyssarvissa mukanaan ruutia. Päivät kuluivat toisiansa seuraten. Kasakkain ampumahaudat vetäytyivät yhä ahtaammaksi kehäksi leirin ympäri, tunkeutuen sen sisään kuin kiilat puuhun. Ampuminen tapahtui jo niin likeltä, että, lukuunottamatta hyökkäyksissä surmattuja, päivässä kaatui kymmenen miestä joka lippukunnasta. Papit eivät päässeet heidän luokseen tuomaan sakramentteja. Piiritetyt pysyttelivät vankkureiden, telttojen, nahkojen ja riippumaan asetettujen vaatteiden suojassa. Yöllä haudattiin kukin kaatunut paikalle, jossa hän sattui makaamaan, ja huomenna entistä villitymmin taistelivat eloon jääneet äskeisten toveriensa haudoilla. Chmielnicki vuodatti suorastaan tuhlaamalla miestensä verta, mutta jokainen hyökkäys tuotti hänelle vain yhä uusia ja entistä suurempia menetyksiä. Hän hämmästeli vastustajiensa itsepäisyyttä, mutta luotti yhä siihen, että aika vähentää sekä heidän rohkeutensa että voimansa. Ja aikaa kyllä kuluikin, mutta puolalaiset vain osoittivat yhä suurempaa kuolemanhalveksumista. Johtajat olivat sotamiehelle esimerkkinä. Ruhtinas Jeremi makasi paljaalla maalla vallin juurella, raviten itseään viinalla ja palvatulla hevosenlihalla sekä kärsien kaikki sodan vaivat ja sään vaihtelut, korkeaan säätyynsä katsomatta. Kruunun lipunkantaja Koniecpolski ja Krasnostawin starosta johtivat itse persoonallisesti joukkojansa uloshyökkäyksissä. Rynnäkköjen aikana olivat he aseettomina tiheimmässä kuulasateessa. Myöskin sellaiset päälliköt, joilta, kuten Ostrorogilta, oikeastaan puuttui sotilaallista kokemusta ja joihin sotamiehet olivat katsoneet epäluottamuksella, näyttivät nyt Jeremin johdolla muuttuneen aivan toisiksi miehiksi. Vanha Pirlej ja Lanckoronski makasivat hekin vallien juurella, mutta herra Przyjemski asetteli päivällä tykkejä ja tonki yöllä maata kuin myyrä, kaivaen kasakkojen miinain alle vastamiinoja ja tehden ampumahautoja tai maanalaisia käytäviä, joita pitkin sotamiehet pääsivät kuin mitkäkin kuoleman henget keskelle kasakkain laumoja.
Vihdoin päätti Chmielnicki yrittää ryhtyä keskusteluun, toivoen sillävälin ehtivänsä saavuttaa viekkaudella jotakin. Illalla heinäkuun neljättäkolmatta päivää vastaan huutelivat kasakat valleilta sotamiehille, että he lakkaisivat ampumasta. Zaporogin lähetti saapui niinikään ilmoittamaan, että hetmani haluaa nähdä vanhaa Zacwilichowskia. Hetken neuvoteltuaan ylipäälliköt suostuivat ehdotukseen ja vanhus ratsasti ulos leiristä. Kaukaa näkivät upseerit kuinka häntä kasakkain puolella tervehdittiin paljastetuin päin. Zacwilichowski oli nimittäin komisaarina ollessaan voittanut villien zaporogilaisten kunnioituksen. Itse Chmielnickikin piti häntä arvossa. Ampuminen lakkasi heti. Kasakat lähenivät ampumahautojansa pitkin ja tulivat aivan likelle vallia. Upseerit kokoontuivat siihen lähelle. Molemmin puolin oltiin varovaisia, mutta näissä kohtauksissa ei kuitenkaan sattunut mitään ikävää. Upseerit olivat aina pitäneet kasakoita suuremmassa arvossa kuin tavallista rahvasta ja nyt, antaakseen tunnustusta heidän urheudelleen ja kestävyydelleen, he suorastaan keskustelivat heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa ikään. Ihmetellen katselivat kasakat näin likeltä tuota luoksepääsemätöntä jalopeuranpesää, joka oli pidättänyt koko heidän ja khanin yhdistynyttä mahtia. He tulivat aivan lähelle, juttelivat ja pahoittelivat, että niin paljon kristittyä verta on vuodatettu. Lopuksi kestitsi kumpainenkin puoli toinen toistansa tupakalla ja viinalla.
— Oi herrat puolalaiset, sanoivat vanhat zaporogit, — jos te olisitte aina pitäneet näin puolianne, niin ei olisi ollut Keltaista Vettä, Korsunia ja Pilawcea. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Emme eläessämme ole nähneet mokomia.