— Ei tuulikaan vie lakkia päästä niin taitavasti kuin te veitte ruumiista nuo päät, sanottiin.
Ja kaikki puristivat herra Longinuksen kättä, mutta hän seisoi silmät maassa, säteilevänä, lempeänä ja ujona niinkuin neitonen vihkituoliin mennessä ja lausui ikäänkuin puolustuksekseen:
— Ne olivat asettuneet eteeni niin hyvin.
Toiset koettelivat vielä hänen miekkaansakin, mutta kun se oli kaksiteräinen ristiritarien aikuinen miekka, niin ei kukaan jaksanut sitä luontevasti heilutella, ei edes kirkkoherra Zabkowski, vaikka hän taittoi hevosenkengän kuin ruo'on vain.
Teltan ympärillä kävi puhe yhä vilkkaammaksi ja herra Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski ottivat kohteliaasti vastaan tulijoita, kestittäen heitä jutuilla — muuta tarjottavaakaan ei ollut, koska viimeisetkin korput jo aikaa sitten olivat syödyt eikä muuta lihaakaan ollut, paitsi jotakin savustettua hevosenlihaa. Hyvä tuuli kuitenkin korvasi ruoan ja juomat. Lopuksi, kun jo kaikki muut olivat lähdössä, saapui Krasnostawin starosta, herra Marek Sobieski apulaisensa Stempowskin kanssa. Herra Longinus juoksi heitä vastaan, ja Sobieski tervehti häntä onnitellen ja sanoi:
— Tänään on teillä juhla.
— Niin on, vastasi Zagloba, — sillä meidän ystävämme on täyttänyt lupauksensa.
— Jumalan kiitos, lausui starosta. — Pian kai saamme teitä, veliseni, onnitella sulhasena. Joko teillä on joku katsottuna?
Herra Podbipienta kävi hyvin hämilleen ja punastui korvia myöten, mutta starosta jatkoi puhettaan:
— Hämmennyksestänne huomaan, että niin on. Onhan teidän pyhä velvollisuutenne muistaa, ettei sellainen suku saa kuolla. Suokoon Jumala, että teille tulisi samanlaisia jälkeläisiä.