Tuntia myöhemmin palasi miekankantaja hieman epävarmoin askelin huoneeseensa puhellen itsekseen puoliääneen:
— Kohtelias herra, oiva herra! Jalompaa ei löytäisi, vaikka lyhty kädessä etsisi… Kultainen sydän sillä on… Antaisin mielelläni vereni hänen puolestaan…
Ruhtinaat olivat jääneet kahden kesken. Heillä oli vielä puhuttavaa, ja myös oli saapunut joitakin kirjeitä, joita paashi lähetettiin hakemaan.
— Tietysti,-sanoi Janusz, — ei siinä ole sanaakaan totta, mitä puhuit
Kmicicistä?
— Tietysti… Itsehän sen parhaiten tiedät. Myönnä siis, että Mazarin oli oikeassa! Yhdellä iskulla kostamme perin pohjin viholliselle ja teemme aukon tuohon komeaan linnoitukseen… Mitä? Sitä voi sanoa juoneksi, joka sopisi maailman ensimmäiseen hoviin! Mutta tuo neiti Billewicz on helmi, kaunis ja komea ja niin ylhäinen käytökseltään kuin olisi ruhtinatar! Luulin, etten pysy nahoissani!
— Muista, että annoit sanasi! Muista että olemme hukassa, jos Kmicic julkaisee kirjeet!
— Millaiset kulmakarvat! Mikä kuninkaallinen katse — pakostakin se herättää kunnioitusta… Mistä on tuollainen tyttö saanut miltei kuninkaallisen olemuksen?… Näin kerran Antverpenissa seinämaton, johon oli mestarillisesti kudottu Diana koirineen… Juuri semmoinen on hän!
— Varo vain, ettei Kmicic julkaise kirjeitä, sillä silloin kaluavat koirat meidät kuoliaiksi.
— Ei ole hätää! Minä muutan Kmicicin Akteoniksi ja annan koirien tappaa hänet. Kahdessa taistelussa olen jo hänet voittanut, ja vielä me joudumme tekemisiin toistemme kanssa!
Keskustelu katkesi, kun paashi toi kirjeen.