— Voiko tämmöisenä yönä nukkua! — vastasi Andrzej kiiveten muurille. — Onhan minullakin omatunto! Parempi on valvoa Pyhän Neitsyen palveluksessa.
— Parempi, parempi, sinä uskollinen palvelija! — vastasi priori.
Mutta Andrzej näki samassa kaukaa pilkoittavan ruotsalaisen tulen ja huudahti:
— Tuolla on tulta! Tähtää! Ylemmäksi!
Isä Kordecki hymyili kuin ylienkeli nähdessään tämmöistä intoa ja palasi luostariin toimittamaan työssä oleville aamujuomaa.
Sitä nauttiessaan sotamiehet puhelivat:
— Huonosti on käynyt ruotsalaisille tänä yönä. Varmaankin he nyt päivällä suovat itselleen ja meille lepoa.
Mutta sotamiehet erehtyivät. Päivä ei tuonut kaivattua lepoa. Se oli samanlainen kuin edellinenkin, täynnä tykkien jylinää, savua ja liekkejä. Paljon semmoisia päiviä sai luostari vielä nähdä. Mutta sen väki sammutti tulipalot ja ampui yhä miehuullisesti. Miehet alkoivat tottua alituiseen jyrinään, varsinkin kun huomasivat, että kärsityt vauriot olivat vähäisiä.
Oli taas yö. Ruotsalaisten valleilla oli hiljaista. Uupuneet sotamiehet varmaankin nukkuivat tykkiensä luona. Kauempana, tykinkantaman ulkopuolella, vilkkui muutamia tulia, mutta vallit olivat pimeän peitossa.
Kmicic meni Czarnieckin luo, joka istui lavetilla ja lämpimikseen löi jalkojaan vastakkain.