Kmicic kiristi hampaitaan, viittasi uhkaavasti Samogitiaan päin, missä; hetmani Janusz istui kuin susi raadon ääressä, ja kähisi raivon miltei tukahduttamalla äänellä:

— Kostoa! Kostoa!

Epätoivoissaan hän lysähti polvilleen keskelle huonetta ja alkoi puhua:

— Vannon sinulle, Jeesus Kristus, että kukistan ja tuhoan nuo petturit… ahdistan heitä lailla, tulella ja miekalla viimeiseen hengenvetoon saakka, niin totta kuin minua Natsaretin kuningas auttakoon! Amen!

Mutta samassa jokin sisällinen ääni kuiskasi hänelle:

— Palvele isänmaata, koston aika tulee myöhemmin!

Kuumeen tuli loisti Andrzejn silmistä, huulet olivat polttavat, ja koko ruumis värisi. Hän huitoi käsillään ja käveli, tahi paremmin sanoen juoksi, itsekseen puhellen ympäri huonetta ja lankesi viimein taas polvilleen.

— Anna minulle innoitusta, Kristus, että tietäisin, mitä tekisin, muuten menetän järkeni!

Äkkiä hän kuuli pyssynlaukauksen äänen, jonka kaiku metsässä kantoi hongasta honkaan, kunnes se saapui kuin ukkosen jyrähdys majaan.

Kmicic hyppäsi pystyyn, sieppasi sapelin ja riensi ulos.