— Joukko on tulossa! — vastasi Soroka.
TOINEN LUKU.
Syntyi hiljaisuus, mutta pian alkoi tiheiköstä kuulua ääntä aivan kuin villisikoja olisi ollut tulossa. Sitten oli taas hiljaista.
— Montako niitä siellä on? — kysyi Kmicic.
— Noin kuusi, mahdollisesti kahdeksan, en saanut tarkoin lasketuksi, — vastasi Soroka.
— Silloin on voitto meidän. He eivät selviydy meistä.
— Eivät selviydy, herra eversti, mutta meidän on saatava joku kiinni elävänä ja häntä kärvenneltävä, jotta näyttäisi tien.
— Se on sen ajan huoli. Pitäkää varanne! Tuskin oli Kmicic lausunut »pitäkää varanne», kun tiheiköstä tunkeutui näkyviin vaalea savujuova, ja tuntui kuin olisi lintuparvi pyrähtänyt lentoon noin kolmenkymmenen askelen päässä majasta.
— Hauleilla ampuvat! — sanoi Kmicic. — Jos heillä ei ole musketteja, niin eivät he mahda meille mitään, sillä haulikot eivät kanna tiheiköstä tänne asti.
Soroka, joka toisella kädellä piteli hevosen satulan varaan asetettua muskettia, asetti toisen kätensä torveksi suunsa eteen ja alkoi huutaa: