Näin puhui Kmicicille omatunto, ja Kmicic huomasi sen olevan oikeassa.
Hän vihastui omaantuntoonsa, joka puhui niin katkeraa totuutta.
— Mitä minä teen? — sanoi hän. — Kuka minua neuvoo, kuka minut pelastaa?
Polvet tuntuivat itsestään notkistuvan, hän polvistui vuoteen eteen ja alkoi rukoilla ääneen sydämensä pohjasta:
— Rakas Herra Jeesus Kristus, sinä, joka ristillä armahdit ryöväriä, armahda nyt minuakin. Tahdon pestä itseni puhtaaksi synneistäni, aloittaa uutta elämää ja palvella uskollisesti isänmaatani, mutta en tiedä miten, sillä olen tyhmä. Herra, olen palvellut pettureita, en pahuudesta, vaan ymmärtämättömyydessäni. Valaise minua, innoita, lohduta minua epätoivossani ja pelasta laupeutesi tähden, sillä minä hukun…
Tässä Andrzejn ääni alkoi väristä, hän löi leveään rintaansa niin että kumahteli ja hoki edelleen:
— Ole armollinen minulle syntiselle! Ole armollinen minulle syntiselle!
Pannen kätensä ristiin ja kohottaen ne ylös hän jatkoi:
— Oi Pyhä Neitsyt, puolla minua Poikasi edessä, älä jätä minua murheessani ja epätoivossani, jotta voisin palvella sinua ja sinä olisit kuolemani hetkellä onnettoman sieluni suojelija!
Kmicicin rukoillessa alkoivat kyynelkarpalot putoilla hänen silmistään, ja viimein hän painoi päänsä vuoteeseen ja jäi äänettömänä siihen asentoon aivan kuin odottamaan palavan rukouksensa seurauksia. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; vain majan vieressä seisovien honkain humina kuului sisälle. Mutta sitten kuului raskaita askelia ikkunan alta, ja kaksi ääntä alkoi puhella:
— Mitä arvelette, herra vääpeli, mihin me nyt lähdemme?