»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.
Joán Ujházy riisuutui. Talossa oli hiljaista.
Viimeiset vaunut vierivät kadulla. Siinä olivat viimeiset eteläjyllantilaiset, ja he lauloivat.
Join makasi vuoteellaan. Vahakynttilöiden valo lankesi keltaisena hänen kasvoilleen.
Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta, häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kaksitoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton …
Laulu häipyi.
Joán oli ojentanut käsivartensa sängyn päänalukselle. Hän makasi kämmenet ylöspäin, kynttiläin valossa.