"Brandt on hyvin miellyttävä", sanoi hän, "mutta hän on vapaa-ajattelija".
"Ja se on tietysti sangen pahoin?"
"Niin", sanoi hän hieman pysähtyen, "sangen pahoin. Mitä tahtovat he antaa meille sijaan? Meikäläisissä pienissä oloissa tarvitsee ihminen jotakin kaivattavaa — jotakin tätä korkeampaa. Ja niinpä on meillä kuolemattomuus."
"Mutta voihan hyvin uskoa kuolemattomuuteen, vaikkei olekaan kristitty."
"Ei meidän kuolemattomuuteemme. Olen hoitanut monia sairaita — he ovat kuolleet turvallisina, sillä he uskoivat kuolemattomuuteen. On kaiketi meillä kaikilla jotakin anteeksi anottavaa…"
"Tietysti."
Kävelimme jälleen hieman. Vesi liplatteli rannikkoa vasten, se kuului ikäänkuin soiton säveliltä.
"Mutta pidän paljo Brandt’ista; tavattoman paljo hänestä. En luule, että voisin olla niin rakastettava kuin hän, jollen uskoisi."
Minua pyrki naurattamaan.
"Ette saa nauraa", sanoi hän vakavasti ja käveli nopeammin, joutuen hieman edelle. "Kaikki paha pyrkisi valloilleen minussa."