Sitte tuli viimeinen yö.
Lääkäri ei antanut enää mitään toivoa. Muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki ohitse.
Koko talon ylitse lepäsi raskas äänettömyys, joka masentavana laskeutuu kaikkialle kotiin, jossa kuolemaa odotetaan.
Toisessa huoneessa istuivat kaikki muut rinnatusten. Ainoastaan äiti valvoi vuoteen ääressä.. Kautta kaikkien huoneiden kuului kellojen lakkaamaton naksutus, ja jokainen ääni kuului pelottavalta ja tuskalliselta.
Ingeborg oli kyyristynyt kokoon. Silmät piilivät luomiensa alla kuten kaksi sammunutta hiiltä eikä hän nähnyt enää. Mutta tuontuostakin väristyni kuolinkamppailu hänen kuihtuneita jäseniään ja hän huusi kovasti.
Niin kuluivat tunnit ja henki teki lähtöään.
Aamun koitteessa nousi hän yhtäkkiä vuoteessaan istualleen, ja kimeästi kirkaisten vei hän kätensä sydämelleen — sitte kaatui hän takaperin..
Henrik juoksi sisään. Hän luuli, että kaikki oli ohitse. Mutta hänen seistessään vuoteen jalkopäässä vavisten, ikäänkuin häntä itseään olisi koskettanut kuolema, joka kulki hänen ohitsensa, avasi Ingeborg silmänsä ja tunsi hänet.
Sairas hymyili ensin: hän tunsi veljensä. Mutta sitte sanoi hän:
"Oletko täällä? Mikset ole vuoteessasi? Mene, et saa nähdä minua."