"Mitä sanot?" kysyy toinen käsi korvalla.
"Sanon, että se on tuhraa juttu… sellainen ei minuun pysty"'.
Pastori nauraa. "Päätät kai meistä itsestämme, vaimo", sanoo hän. "Mutta kyllä se kävi meiltäkin jokseenkin yksinkertaisesti. Sinut oli helppo pyydystää, äiti".
Hän puhuttelee usein vaimoaan "äidiksi", siitä pitäen, jolloin poika vielä eli — heidän ainoa poikansa, joka heidän täytyi haudata tänne ylhäälle lumeen.
"Se ei ole totta, Jakob", sanoo vaimo ja punastuu. "Sinulla vain ei ollut rohkeutta, ja minä tahdoin auttaa sinua…"
"Niinpä kyllä. Ja kun minä silloin poimin sen punaisen ruusun ja annoin sen sinulle, suutelit sinä sitä muitta mutkitta…"
"No, niin, ja mitä sitte?"
"Silloin olimme kihlatut…"
"Oletko minulle siitä vihainen, Jakob?" kysyy vaimo veitikkamaisesti aivan hänen korvaansa. Ja kun hän on kerran tullut niin lähelle, sulkee mies hänen suunsa suukkosella.
Mutta pastori puhui totta. Hän oli ollut tytön isän apulaisena silloin. Tyttö oli kaksissa kymmenissä, oli solakka ja vaaleaverinen ja virkeä; hänen silmänsä säteilivät, ja hänen poskensa olivat punaiset, täyteläät ja pyöreät kuin kypsät omenat. Ja hän, nuori apulainen, rakasti tyttöä arasti ja tuskallisesti kuten lapsi. Pöydässä lukiessaan rukousta ja kirkossa saarnatessaan katsoi hän ainoastaan tyttöön, ja usein pyysi hän jumalalta anteeksi, että hän ajatteli enemmän Marien kauneutta kuin oman sielunsa autuutta. Mutta hän ei tohtinut tyynnyttää rauhatonta sieluaan kysymällä tytöltä ja pyytämällä hänen kättänsä…