Hän uneksi lakkaamatta Ellinorista.
Aamunkoitteessa nousi hän. Hän ei voinut kauemmin jäädä vuoteeseensa. Hän oli levoton, ikäänkuin jokin häntä odottaisi ja jotakin täytyisi tapahtua. Hän meni hämärään käytävään; täällä harhaili hän sinne tänne, hän pysähtyi ovien eteen, ja hän kosketteli hellävaroen naisten kenkiä ja katseli niitä pitkään; ja kun hän pisti kätensä niiden sisään, luuli hän tuntevansa jalkojen suloista lämpöä.
Sinä päivänä vapisi hän, milloin vain joutui naisten lähelle. Kaartuvasta kaulasta tuntui lemahtavan tuoksua häntä vastaan, ja veri syöksähti tulvanaan hänen kasvoihinsa. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi tusina silmiä nähdäkseen heidän kaikki kauneutensa.
Hän katseli hienoja hiuskutreja heidän ohimoillaan, heidän poskiensa siroa pyöreyttä, lanteita ja vyötäröä, joille saattoi laskea käsivartensa; vain vilahduskin atlaspuvun peittämästä rinnasta riitti saattamaan hänet kiusaukseen.
Näinä päivinä saapui eräs kookas, valkoverinen rouvashenkilö hotelliin.
Ensikerralla, jolloin hän astui tarjoiluhuoneeseen, tarkasteli hän —
Franz näki sen — viinureita kultasankaisten silmälasiensa lävitse.
Sitte valitsi hän Franzin.
Franz meni luo ja odotti että hän tilaisi jotakin. Franzilla oli omituinen tapa seistä, pää hieman kumarassa ja kädet puoleksi ristissä edessä.
Rouvan mies saapui myös ja istuutui.
"No, — otammeko illallista?" sanoi hän kääntyen. "Hm — hm" — ja hän nauroi — "sepäs vasta viinuri!" sanoi hän. "Oo — viinuri — kaksi illallista…"
"Hyvä"… Franz oli mennyt parisen askelta, kun hän kuuli rouvan sanovan eikä niinkään hiljaa:
"Hänen paidanrintansa oli puhtain"…