Kovotetut uutimet, jotka kuitenkaan eivät olleet silitetyt, verhotut tuolit, mutta ei kuitenkaan mitään täytettä verhojen alla, ja peitellyt käsiliinoilla, joilla tyttölapset kunnioittivat häntä jouluna — kaikki niin mitätöntä, niin naurettavaa…

Niin — niin — aivan niin. Täällä oli hän ahertanut elämänsä. Täällä oli hän synnyttänyt lapsia, turhaan laskien niiden lukua, ja imettänyt ja tuudittanut ja synnyttänyt jälleen ja turhaan säästellyt; ja synnyttänyt uudelleen ja aina "varonut" turhaan — ja kaikki tuli kuluneeksi ja rappiolle…

Ja Etvös — tämä taivutti selkänsä kuten hänkin. Vaimo eli elämäänsä ruok'ajasta ruok’aikaan, mies mennen kouluun ja tullen koulusta… Mutta rakastivathan he toisiaan. Oi — rakastivatko he? Hän ei enää tiennyt mitään. Kuului kai rakastamiseen ajatuksiakin. Ja rouva Etvöksestä tuntuivat ne ainoastaan tylsyvän, huolehtiessa veloista ja näistä yhdeksästä, jotka piti vaatettaa ja ravita.

Väsyneenä kääntyi rouva Etvös ja meni sisälle makuuhuoneeseen.
Apulainen heräsi ja nousi istualleen sängyssään.

"Kuules", sanoi hän; "hänen kuvansa ripustamme me pianon yläpuolelle." Se oli eräs Sofie-Simonin-kuvista valopainoksena, jollaisia oli reklaamiksi levitetty taloihin.

"Niin, Etvös", vastasi rouva ja koht’sillään nukahti apulainen jälleen.

Rouva Etvös istui sängyn reunalla kun Emmeline nosti päänsä tyynystään.

"Onhan Joakimin säästölaatikossa kolmetoista markkaa."

Rouva Etvös oli ajatellut tätä Joakimin yksityisomaisuutta.

"Niin, niin, lapsi", sanoi hän; "mutta nuku nyt. Hyvää yötä."