"Niin, mutta ole siellä sisällä", sanoi rouva Etvös. Emmeline oli mennyt hiljaa ja laittanut paperimytyn tarjoilupöydän jalan alle.
Ovi sulkeutui uudelleen Etvöksen jälkeen, joka jälleen meni Cerlachiuksen ja herrojen luo, jotka, mikäli odotusaika jatkui, ikäänkuin poistuivat, olivat kuin seuran ulkopuolella, selät seuraan käännettyinä ja kasvot seinäänpäin.
"En minäkään voi lainkaan käsittää, kuinka tämä on ollut mahdollista", sanoi Cerlachius, sillä hänkin aivan hikoili apuopettajan tähden.
"Vanha ystävä", sanoi Etvös, "kunpa edes tietäisimme itse."
Kotvaan aikaan ei taasenkaan puhunut kukaan muu kuin neiti Zelchen, joka keskellä lattiaa alituiseen piti vireillä laihaa keskustelua parin kolmen paikkakuntalaisen kera. Kenraali pysyttäytyi alituiseen rouva Simoninin sivulla, aivan äänetönnä ja liikkumatonna ikäänkuin seisoisi henkivartijana.
Ja pieni Tanskan varakonsuli, hintelä ja tyttömäinen olento, joka alituiseen kävellä piipotteli kiiltosaappaineen, sanoi ainakin kymmenennen kerran:
"Mutta kentiesi hän mieluimmin puhuu ranskaa?"
Silloin saapui lehtorin herrasväki. Seuran keskuuteen puhalsi heti ikäänkuin raittiimpi ilma — tiedettiin, että he olivat viimeiset — ja lehtoritar, harvinaisen leveä rouva, jolla oli bronssinvärinen atlaspuku yllään ja omatekoinen point de laze povellaan, kulki erittäin ylevänä läpi koko salin ja sanoi kenraalille ratkaisevalla äänellä, joka piti kaikkien kuulla:
"Etteköhän tahtoisi esittää minut?"
Rouva Etvös avasi ruokasalin oven, ja he näkivät, että pöydällä paloivat tulet. Herrat alkoivat liikkua löytääkseen naisiaan, ja Etvös puristeli käsiään. Rouva von Linden, vaalea ja paksu, maalainen aatelisrouva, joka suunnilleen riitti pituudessa kenraalille, nousi hieman raskaasti etvökseläiseltä ruokotuolilta.