"Emmelinellä on rahaa", oli hän kuiskannut ja lähettänyt tämän ulos.
Gustav Adolf yhdeksästä oli mennyt olutta noutamaan.
Pöydässä oli tullut jälleen ikäänkuin hieman hiljaisempaa, ja rouva Simonin, joka oli vilkaissut alaspäin kenraalittaren puolelle (kenraalitar oli synnynnältään prinsessa Trubetzkoi ja vietti suomalaista maanpakolaisuuttaan kasvoillaan ilme ikäänkuin hallitsijattarella, joka vierailee pikkuserkkunsa luona ja kuulee kieltä, jota ei ymmärrä), puuttui puhumaan ranskaa ja toi kenraalittarelle terveisiä ruhtinatar Chikalta, jota hän tuskin oli tavannut Pariisissa.
Hän puhui edelleen ranskaa, hypäten juttelussaan Rumaniaan ja kertoen kuningatar Elisabetista — la charmante femme! — ja Bukarestin hovista.
"Pelkkiä varkaita siinä pesässä", sanoi viuluniekka lyhyesti ja alkoi kertoa kaskua Rumanian hovimarsalkasta, joka oli varastanut rannerenkaan, minkä kuningatar oli aikonut lahjottaa rouva Simoninille: rouva Simonin ei kuullut: hän jatkoi keskusteluaan kenraalittaren kera, joka ojensihe pystyyn vähän kerrallaan ja kysyi, kuuluiko rouva Simonin olalla oleva helmisolki erääseen historialliseen pukuun — johon se ei kuulunut, vaan oli lahja hänen majesteetiltaan Espanian kuningattarelta:
"Des perles exquises — n'est-ce-pas, madame?"
Kenraalitar yltyi ylistämään helmiä. Ja rouva Simonin nurisi. — Etvös oli jälleen mennyt tiedustamaan olutta.
"Ótez ça", sanoi rouva Simonin, ja Etvös tuli ja irrotti solen, joka alkoi kiertää ympäri, rouva Simoninin siirtyessä jälleen puhumaan saksaa ja kertoessa, kuinka hän oli pelannut biljardia kuningas Alfonsin kera.
Solki kulki kädestä käteen, rouva Simoninin jatkaessa kertomustaan, jotta surisivat vainen kuninkaalliset nimet kronbergiläisten kukkajalustain ympärillä, ja kaikki kuuntelivat ilosta loistavin kasvoin, ikäänkuin kaikki hovin päivänpaiste lankeaisi heidän yllensä, kun he saivat olla pöydässä tämän kuuluisuuden kerällä.
Yksi ja toinen tunsi jälleen tarvetta juoda isännän kera, ja niin oli alituista nyökkäilyä ja kilistelyä yli pöydän kiittelyineen ja vastakiittelyineen — ainoastaan lehtoritar istui järkkymättä ja piteli solkea itsestään loitolla, ikäänkuin se haisisi pahalle.
"No, sanokaamme mieluummin, että se on joltakin prinssiltä", sanoi hän ja antoi sen kiertää edelleen, jotta rouva Etvös sai sen vihdoin laihoihin sormiinsa: hän ei tuntenut enää elämää entisekseen, hän, rouva Etvös.