»Niin, Tinessä on voimaa», sanoi hän — Tine miltei kantoi hänet ylös koulunportaita —: »hänessä on voimaa».
»Hän ei tosin ole kaunis», sanoi hän pysähtyen askelmalle ja katseli
Tineä, »mutta hän on terve, metsäherra, hän on terve».
»Kas niin, isä», sanoi Tine, »kas niin, isä».
»Ja hyvä», sanoi Bølling, laskien kätensä hänen hiuksilleen.
Soittaja kulki torin poikki ja sotilaat kokoontuivat kirkkotarhan oven eteen suureksi rykelmäksi. Harvakseen alkoivat kellot soida. Vanha Bølling oli kompuroinut sisään, portailla seisoivat Berg ja Tine, vierekkäin.
Torilla oli hiljaista, jotkut miehet olivat panneet kätensä ristiin kellojen soidessa.
Ainoastaan kievarilasta kuului Tinkan ääni; hän hyöri ja pyöri kuin ainaisessa »ota-kiinni»-leikissä.
Kellot taukosivat soimasta. Pienissä ryhmissä alkoivat sotilaat vaeltaa kotiin päin.
»Jäättekö tänne?» kysyi äkkiä Berg, joka oli lähtenyt alas portaita.
»En…tulen kai sinne…»