I. Perusteita
II. Lapset ovat Herran lahjat
III. Kuolema on armoton
IV. Maailma on paha
V. Paavolan kauhu
VI. Toivon tähdet himmenevät
VII. Kavaluus
VIII. Vielä kavaluutta
IX. Seikat selviävät
X. Päätös
I.
Perusteita.
Kauniin, monilahtisen ja saarisen veden rannalla K—n pitäjäässä keski-Satakuunassa on Paavolan rustholli. Sen asema on hyvin kaunis. Kolmelta puolelta piirittää sitä sinertävä vesi, joka kesäisinä aikoina kuohupäisinä aaltoina lainehtii sen lehtimetsällä peitetyitä rantoja vasten. Maa kohoaa vähitellen niemen keskustaa kohden, jolla talon rakennukset seisovat. Aaltoilevat viljavainiot ympäröivät niitä ja kohisevat haavat ja humisevat koivut ja pihlajat kaunistavat peltoin pientareet.
Näky-ala talosta on viehättävä. Länteen, ja etelään päin leviää kirkas R—veden pinta, jonka takaa siintävät tuuheat lehdikot, mitkä varjoavat haamottavia kyliä. Saaret siellä ja täällä ovat ikään kuin veteen asetetuita kukkas-vihkoja. Itäpuolelta näkyy noin virstaa leveän lahdelman takaa kirkko, joka kunnianarvoisasti kohottaa harjaansa taivasta kohden. Sen vieressä seisoo kellotapuli, josta Lauvantai-iltoina ja juhlain aattoina kuullaan rauhaa ja lepoa julistava juhlallinen kelloin ääni ja lepopäivinä Luojan ylistykseen ja palvelukseen kutsuva soitto ja sumeasti sointuvat ruumiskellot. Talon rakennukset eivät enää ole samat, kuin kerrottavamme tapahtuman aikana. Ai'an hammas on ne mitättömiksi syönyt ja uudet ovat sijaan rakennetut.
Taloa hallitsi, vuosia sitten, rikas onnellinen aviopari. Isäntä oli paikkakunnan miehiä ja häntä pidettiinkin suuressa arvossa. Emäntä oli oikea vaimoin esikuva. Hänen kätensä piti kodin aina miellyttävänä ja valvoi sen puhtautta; hänen lempeä luonteensa ja sävyisä käytöksensä oli esimerkkinä, jota jokainen koki kaikin voiminsa seurata.
Noin puolen virstaa Paavolasta pohjoiseen päin on korkea harju, joka estää kylmät pohjatuulet taloon tuntumasta. Sen rinteellä oli pieni torppa, jota nimitettiin Mäkeläksi. Uhkealta ei se näyttänyt eikä siitä enää olekaan jälellä muuta, kuin pari soraläjäksi muuttunutta muurin perustusta ja muutamia lahonneita alahirsiä. Asujina torpassa oli köyhä Mikko vaimoneen ja lapsineen. Ahkeruudellaan kokivat he voittaa kovan onnen tuottamat vastaukset, vaikka ei se aina tahtonut oikein menestyä. Mutta Paavolan haltioissa oli heillä aina turva puutteen aikoina. He eivät katsoneet ylön köyhää eikä tarvitsevaista; heidän talostaan ei milloinkaan lähtenyt kukaan auttamatta ja Jumala näkyi heidän armeliaisuutensa aina monin kerroin palkinneen.
II.
Lapset ovat Herran lahjat.
Oli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti valaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R—veden pintaa kiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja naiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen vene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen kulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin sylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä kirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet kulettivat naisten kannettavat kirkkoon.