»Koska ei uskalleta koskea hänen onnettomuuteensa», vastasi kirkkoherra.
Herra Merckel vanhempi tunkeutui esimiehensä luo ja kuiskutti surumielisesti hymyillen hänen korvaansa. »Surkuteltava isä raukka, josta teidän ylhäisyydellenne kerroin.»—Mutta vakavasti huolissaan silmäili hän etumaisia schrandenilaisia, joiden kourat olivat valmiina tarpeen vaatiessa tarttumaan juopporenttuun ja toimittamaan hänet pois näkyvistä.
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?» kysyi kirkkoherra.
»Mitä minulla pitäisi olla sanottavaa, herra kirkkoherra?» lallatti hän, uudelleen kyyristyen, ja veti takkinsa riekaleita peitoksi paljaalle rinnalleen.
»Eikö sinulla ole mitään valittamista?»
»Antakaa minun mennä», marisi hän. »Ei minulla ole mitään valittamista.»
»Eikö häntäkään vastaan?» Hän viittasi Boleslaviin.
Sammuneissa silmissä leimahti synkkä liekki. Nyt hän käsitti. Vanha Merckel nyökkäsi hänelle kehottavasti, ja käsittäen tehtävän, joka hänellä täällä oli suoritettavanaan, alkoi hän, kyynelherkkänä kuten juoppo ainakin, katkerasti itkeä. Mustilla käsillään tuhri hän kasvojaan, niin että ne pian näyttivät pöyristyttävältä naamiolta.
»Isä parka, isä parka!» surkutteli herra Merckel vanhempi, samalla pyyhkien silmiään.
»Miksi näytellään tätä ilveilyä?» kysyi Boleslav halveksivasti nauraen. Mutta hän oli tullut sangen kalpeaksi.