Boleslav vaikeni. Tuhansia ajatuksia risteili hänen mielessään. Vanhus ei ollut mikään petturi. Hänen sanansa oli luja kuin kallio. Mitä oikeutta hänellä itsellään oli tähän naiseen, joka tahdottomana lepäsi hänen jaloissaan? Mitä saattoikaan hän Reginalle tarjota, kun uskalsi itselleen vaatia hänen elämäänsä?
Silloin puuttui puheeseen maaneuvos, joka jo oli osittain toipunut pelästyksestään. »Onko tämä henkilö jo laillisessa iässä?» kysyi hän.
Kirkkoherra laski ja vastasi myöntäen.
»Vis paterna ei siis ole enää voimassaan, eikä myöskään ole voitu todistaa hänen haureellisesti eläneen—muuten voisi hänet lähettää johonkin ojennuslait ...»
Boleslavin ivanauru sai hänet vaikenemaan.
»No hyvä, niinpä ratkaiskoon hän itse. Oletteko siihen tyytyväinen, herra parooni?»
»En minä häntä pidätä», murahti Boleslav ja tunsi samassa, kuinka naisruumis vapisi hänen jaloissaan. Hän kumartui tytön puoleen. »Regina—kuuletko, mitä kirkkoherra sinulle lupaa?... Tiedät, että tulevaisuutesi on turvattu. Tahdotko seurata häntä?»
Silloin kohotti tyttö hehkuvat, kyynelten valelemat kasvonsa häntä kohden ja nyyhkytti: »Pyydän, herra—älkää tehkö—minusta pilkkaa—»
»Tahdot siis jäädä luokseni?»
»Tiedättehän sen, herra!—Miksi kiusaatte minua?»—