Hän astui Reginan kera kujaan.
Kukaan ei naurannut, ei herjannut eikä koskenut heihin.
Taikauskoinen pelko jähmetytti kaikki nämä raa'at kasvot.— —
Talvisen illan viima hengähteli jäisenä hänen kasvoilleen.
Ja kas! Lieneekö joku rientänyt ulkona odottavillekin viemään viestiä—lieneekö heidän keskuuteensa levinnyt aavistus tapahtumasta—täälläkin kohtasi heitä syvä äänettömyys, täälläkin aukeni kuja, jota myöten molemmat vitkalleen, allapäin astelivat alas virralle.
XIV.
Iltarusko sammui. Siintävän heleä utu leijaili alastomain pensaiden ympärillä, kiviltä tihkui maahan säkenöiväin kristallien vihmasade.
Lumi narskui Boleslavin jalkojen alla. Hänen hengityksensä kiemurteli vaaleina pilvinä hänen edellään. Pakkanen viillytti miellyttävästi hänen hehkuvia kasvojaan. Hän oli lähettänyt Reginan edeltäpäin ja koetti yksin kävellessään tyyntyä ja selvitä, sillä hänen aivoissaan kiehui kuin mikäkin noitakattila.