Toistaiseksi ei hän ajatellut jättää kotiseutuaan, missä hän joka päivä uudelleen ja uudelleen täysin siemauksin sai nauttia tuosta ylevästä tunteesta, että hän oli sankari, leijona.
Hän joi, kerskui ja lietsoi vihaa kavaltajaa kohtaan, vihaa, joka voitokkaiden sotilaiden palattua oli vielä kerran leimahtanut kirkkaaseen liekkiin.—Hänen yllytyksestään olivat schrandenilaiset menneet Kissanporrasta hävittämään siten sulkeakseen vapaaherran saarelleen.
Rohkeimmissa unelmissaankaan eivät he olleet uskaltaneet toivoa, että hän halvauksen kohtaamana vaipuisi maahan heidän silmiensä edessä, ja riemuiten he palasivat kylään tätä viestiä kertomaan.
Että isänmaan kavaltajan hautaus oli kiellettävä, oli pian päätetty asia. Kunnioittaakseen tätä ihanaa ajatusta, joka kruunasi heidän vihansa, viettivät he suuren riemujuhlan, joka oli nyt jo kestänyt kolme päivää eikä näyttänyt ottavan ollenkaan päättyäkseen.
Kun he kaikki seisoivat yhtenä miehenä, kun kylänvouti oli heidän puolellaan ja kirkkoherra näytti sulkeneen molemmat silmänsä, ei heillä näyttänyt olevan mitään pelkoa, että esivalta puuttuisi asiaan.
Että vainajalle ilmestyisi auttaja, sitä he eivät olleet aavistaneetkaan.
Sillä junkkari—taivaan talikynttilät!—missä oli junkkari?—Tietämättömiin kadonnut, varmaankin hunningolla, menehtynyt nimensä häpeään.
»Tuolta tulee joku, jolla on nostoväen lakki päässään», sanoi Felix Merckel katsellen ikkunaverhojen raosta kylän torille, joka lepäsi keltaisena ja tomuisena keskipäivän helteessä.
Melu juomapöydän ääressä taukosi. Odottavassa jännityksessä katseltiin vieraan tuloa.—Nuori Merckel ojensi jalkansa suoraksi ja leikitteli huolimattomasti ritarimerkillään.
Ovi aukeni. Valovirta tulvahti tulijan takaa hämärään, viileään huoneeseen ja katosi heti jälleen.