Tämä oli se sovitus, jota isien synnit häneltä vaativat!
Ja eikö tuo jumalaton teko, joka oli hänen perintönsä hävittänyt maan päältä, yhä huutanut kostoa taivaaseen saakka.
Oliko hänen vetäytyminen tiehensä ikäänkuin karkuri, ikäänkuin lipunpettäjä, ja jättäminen niille hyvilleen ei ainoastaan kotikontunsa, vaan lemmittynsäkin, jonka hän oli kadottanut ajaksi ja iäksi, mutta joka kuitenkin odotti häntä ikävällä ja pelolla?
Ei, vaan täällä, tällä Schrandenin linnan raunioilla liehui hänen lippunsa—tulikirjaimilla oli siihen piirretty sana »kosto».
Ja kurja se, joka lippunsa jättää vihollisille!
Hän astui aivan kylänvoudin eteen, ja seivästäen uhkaavan katseensa hänen kasvoihinsa huusi hän: »Kuka on Schrandenin linnan sytyttänyt tuleen?»
Herra Merckelin rasvaiset kasvot vavahtivat. Sanat olivat sattuneet hänen omantuntonsa kipeimpään kohtaan.
Samoin säpsähti jokainen schrandenilainen, kun kysymys tämän ilkityön tekijästä sattui hänen korviinsa. Yksi ainoa vain ei säpsähtänyt—ja se oli pahantekijä itse— — —
Herra Merckel koetti toipua vastaamaan, mutta samassa yltyi hälinä tarjoiluhuoneessa kovaksi meluksi. Hän teki ehdottomasti liikkeen ovea kohden, ikäänkuin tahtoisi työntää salvan tulevain tapausten eteen, mutta samassa temmattiin ovi auki, ja sisään tunkeutui villin, uhkaavan joukon seuraamana pieni, renttumainen ja repaleinen mies. Hänen karkea musta tukkansa valui rasvaisina suortuvina hartioille, parransänki oli harmahtava, ja punaisten, ripsettömäin silmäluomien alta tirrottivat lasimaiset juoponsilmät.
Hän huitoi nyrkillään ympärilleen ja kiljui: »Missä se mies on? Missä on se sikiö?—Minä tahdon hänet kuristaa, sen sikiön!»