Avutonna kuin haaksirikkoinen, jonka aallot ovat viskanneet asumattomalle saarelle, hiiviskeli hän isiensä perintötilalla. Vaikkapa miinat ja ketunraudat eivät enää uhanneetkaan hänen askeleitaan, hapuilivat hänen jalkansa kuitenkin epävarmoina, ja hänen mielensä joutui hämmennyksiin näiden savunmustaamain muurien keskellä, jotka häviö oli niin muuttanut, etteivät ne enää tarjonneet pohjaa ja kiinnekohtaa edes hänen lapsuutensa muistoillekaan. Itse puistokin, jossa hän kerran oli tuntenut jokaisen puun ja jokaisen pensaan, oli pitkien vuosien kuluessa metsistynyt niin oudonnäköiseksi, että hän tarvitsi siellä aivan uudet merkkikohdat osatakseen mihin tahtoi mennä.
Ensi uhman hälvettyä heräsi yhä katkerampana hänen mielessään kysymys: »Mitä nyt on tuleva?»
Ja tämä kysymys kävi pakottavaksi, sillä niukat varastot leipää ja savustettua lihaa, joita säilytettiin kellarissa, lähenivät loppuaan.
Ylpeys esti häntä Reginalta kysymästä neuvoa, eikä hän ollut tyttöä taasen puhutellutkaan. Hiljaa ja näkymätönnä emännöi tämä talossa, nähtävästi aavistaen parhaaksi herättää niin vähän huomiota kuin suinkin. Mutta kun Boleslav aamuisin palasi virralta, jossa hän otti kylpynsä, tapasi hän punakukitetun uudinvuoteen siististi järjestettynä ja peitettynä, tapasi lattian narskuvalla hiekalla ja tuoksuvilla kuusenhavuilla siroteltuna ja löysi kullalla silatulta pöydältä, jonka neljättä jalkaa täytyi pönkittää tiilikivellä, höyryävän, ruskean kahvikannun ja sen vierellä sirosti leikattuja mustia leipäviipaleita.
Häneltä hälveni pian kammo ottaa ruokansa tämän naisen käsistä,—aluksi häntä tosin arvelutti murtaa leipää, jonka tyttö oli tuonut, mutta se näytti niin perin maukkaalta, ja syksyinen kylmä kylpy oli kiihottanut hänen ruokahaluaan.
Päivälliseksi oli leipälientä ja parisen viipaletta paistettua lihaa häntä odottamassa, eikä viinipulloakaan ollut unhotettu—ja illalliseksi oli aina jollakin keinoin hankittu uutta ruuan vaihtelua.
Niin osasi Regina emännöidä niillä vähillä tähteillä, joita vielä oli kellarissa.
Monta kertaa näki Boleslav hänen vilahtavan ikkunan ohitse patoineen ja muine astioineen, jotka hän varmaankin kävi virrassa pesemässä. Palatessaan taivutteli hän varovasti syrjään pensasten oksia ja tähysteli liekehtivin silmin, oliko tie avoin. Jos Boleslav seisoi oven edessä tai nojasi ikkunasta ulos, oli hän heti kohta kadonnut jälleen tiheikköön.
Entisen puutarhurin työhuoneen oli hän valinnut asunnokseen. Sinne pistäysi Boleslav eräänä aamuna, kun oli nähnyt tytön menevän virralle.
Hän löysi viistopäätyisen huoneen, jossa oli lasinen katto kuten kasvihuoneessa ainakin. Viheriät, nokiset, lyijykehyksiin kiinnitetyt lasiruudut olivat monesta kohdin särkyneet, ja aukoista pääsi sisään, mitä vain taivaasta tuli.—Permantoa ei ollut laudotettu eikä kivitetty, vaan peitti sitä musta ruokamulta, joka näytti kuin miltäkin turvepehkulta. Seinillä oli porrasmaisia lautatelineitä, joilla puutarhuri oli muinen pitänyt kukkaruukkujaan, ja niille oli nyt sijotettu talon niukat talousastiat. Mitä paraimmassa järjestyksessä olivat siellä keittoastiat, vadit ja lautaset, jotka välkkyivät puhtauttaan. Oven vieressä oli parilla matalalla puupukilla—muutaman jalan korkeudella permannosta—vanha ovi, joka oli vahvasti hiiltynyt molemmista päistään, epäilemättä jäännös tulipalosta. Sen päälle oli levitetty ohut olkikerros ja olkien päälle pari karvapeitettä, jollaisia muuten käytetään hevosten loimina. Tämä oli tytön vuode. »Koirallakin on parempi», ajatteli Boleslav. Vastapäisessä nurkassa oli häthätää tiilistä kyhätty tulisija. Sen yläpuolelle oli laudoista laitettu jonkinlainen hattu, näköjään omatekoinen, neuvomaan tietä tulisijasta kohoavalle savulle, mutta savu oli siitä vähät välittänyt ja etsinyt tiensä mistä hyväksi näki.