208. Heidän tästä neuvotellessaan lähetti Xerxes vakoojana ratsumiehen katsomaan, montako heitä oli ja mitä he mahtoivat tehdä. Vielä Tessaliassa ollessaan hän näet oli kuullut, että tähän paikkaan oli koottu vähäinen sotavoima, ja että johtajina olivat lakedaimonilaiset ja Leonidas, joka sukuperältään oli herakleidi. Leirin luo lähestyttyään ratsumies katseli sitä, mutta ei nähnyt sitä kokonaan. Sillä sen muurin sisäpuolelle asetettuja, jonka he olivat pystyttäneet ja jota he vartioitsivat, ei ollut mahdollista nähdä. Vaan hän tarkasti ulkopuolella olijoita, jotka olivat asettuneet muurin edustalle. Ja sillä haavaa sattuivat lakedaimonilaiset olemaan sijoitettuina ulkopuolelle. Tällöin hän näki toisten miesten voimistelevan, toisten sukivan hiuksiaan. Tätä katsellessaan hän ihmetteli ja otti selvän heidän luvustaan. Ja täsmälleen otettuaan joka asiasta selvän hän kaikessa rauhassa ratsasti takaisin. Sillä ei yksikään häntä ajanut takaa, vaan häntä kohtasi täydellinen välinpitämättömyys. Ja palattuaan hän kertoi Xerxeelle kaiken, mitä oli nähnyt.
209. Sen kuullessaan Xerxes ei voinut käsittää asianlaitaa, että he nimittäin voimiensa takaa varustautuivat itse kuolemaan ja vihollisia surmaamaan. Vaan koska he hänestä näyttivät tekevän jotakin naurettavaa, noudatti hän luokseen Demaratoksen, Aristonin pojan, joka oleskeli leirissä. Hänen saavuttuaan kysyi Xerxes tätä kaikkea, koska hän tahtoi saada selville, mitä lakedaimonilaiset tekivät. Mutta Demaratos lausui: "Sinä olet ennenkin minulta kuullut näistä miehistä, silloin kun läksimme liikkeelle Hellasta vastaan. Mutta sen kuultuasi teit minusta pilkkaa, sanoessani, kuinka näin tämän kaiken päättyvän. Sillä korkein pyrkimykseni on sinun edessäsi, kuningas, noudattaa totuutta. Kuule siis nytkin. Nämä miehet ovat saapuneet taistelemaan meitä vastaan solasta, ja siihen he valmistautuvat. Sillä heillä on tällainen tapa. Aina milloin he ovat aikeessa panna alttiiksi henkensä, he koristavat päänsä. Ja tiedä, että jos kukistat nämä sekä Spartaan jääneen joukon, ei yksikään muu kansa maailmassa ole jäävä paikoilleen nostaen kättään sinua vastaan, kuningas. Sillä nyt käyt Hellaan kauneinta kuningaskuntaa ja sen parhaimpia miehiä vastaan." Kovin uskomattomalta tuntui Xerxeestä tämä kuulemansa, ja toistamiseen hän kysyi, millä tavoin he, noin vähäinen määrä, voivat hänen sotajoukkoaan vastaan taistella. Vaan Demaratos virkkoi: "Oi kuningas, kohtele minua valehtelijana, jollei tämä asia pääty, niinkuin minä sanon."
210. Näin hän lausui, mutta ei voinut saada Xerxesta uskomaan sanojaan. Ja neljä päivää oli jo Xerxes antanut kulua, aina vain toivoen helleenien karkaavan tiehensä. Mutta kun he viidentenäkään päivänä eivät lähteneet pois, vaan, kuten hänestä näytti, julkeudesta ja ymmärtämättömyydestä aikoivat edelleen sinne jäädä, lähetti hän suutuksissaan heitä vastaan meedialaiset ja kissiläiset, joille hän oli antanut tehtäväksi ottaa helleenit elävinä käsiinsä ja tuoda heidät hänen eteensä. Ja kun meedialaiset hyökkäsivät ja kävivät helleenien kimppuun, kaatui heitä useita; mutta uusia tuli sijaan, kääntymättä takaisin, vaikka he kärsivätkin suuren tappion. Ja he tekivät selväksi jokaiselle, eikä vähimmin kuninkaalle itselleen, että heitä kyllä oli paljon ihmisiä, mutta vähän miehiä. Ja ottelua kesti koko päivän.
211. Mutta saatuaan näin tuiman vastaanoton väistyivät meedialaiset pois, ja heidän sijalleen astuen hyökkäsivät ne persialaiset, joita kuningas nimitti "kuolemattomiksi" ja joitten päällikkönä oli Hydarnes; näiden piti muka helposti tehdä loppu helleeneistä. Mutta jouduttuaan näitten kanssa käsikähmään ei heidän ollenkaan käynyt sen paremmin kuin meedialaisenkaan sotajoukon, vaan samalla tavoin, syystä että he taistelivat ahtaassa paikassa ja käyttivät lyhyempiä keihäitä kuin helleenit eivätkä voineet levittää sotavoimaansa. Mutta lakedaimonilaiset taistelivat mainehikkaasti. Ja he osoittivat monella tavoin taistelevansa sotataitoisina taitamattomia vastaan. Mutta varsinkin he sen tekivät, aina milloin he käänsivät selkänsä ja olivat joukossa pakenevinaan. Silloin barbarit, nähdessään heidän pakenevan, huudolla ja melulla kävivät päin, mutta juuri kun he olivat saavuttamaisillaan helleenit, kääntyivät nämä heitä vastaan ja löivät, kääntyessään takaisin lukemattomia persialaisia. Kuolipa siinä myös muutamia itse spartalaisista. Mutta kun persialaiset kaikista yrityksistään huolimatta eivät ollenkaan voineet saada haltuunsa solaa, vaikka he sekä osastottain että koko voimallaan hyökkäsivät, vetäytyivät he takaisin.
212. Näiden rynnäkköjen kestäessä kerrotaan kuninkaan, joka katseli taistelua, kolmasti kavahtaneen valtaistuimeltaan, pelästyen sotajoukkonsa puolesta. Näin he silloin kamppailivat, mutta seuraavana päivänä eivät barbarit otelleet ollenkaan sen paremmin. Sillä koska helleenejä oli niin vähän, luulivat he näiden olevan yli-yltään haavoitettuja eikä enää kykenevän kättänsä kohottamaan, ja kävivät heidän kimppuunsa. Mutta helleenit olivat järjestyneinä aselajien ja heimojen mukaan ja taistelivat kukin rivissään, lukuunottamatta fokilaisia. Nämä olivat asetetut vuorelle vartioimaan polkua. Ja kun nyt persialaiset huomasivat, ettei edellisestä päivästä ollut mitään muutosta tapahtunut, vetäytyivät he pois.
213. Mutta kuninkaan ollessa neuvotonna, mitä tehdä asian tällä kannalla ollessa, tuli hänen puheilleen eräs Efialtes niminen malilainen, Eurydemoksen poika. Arvellen kuninkaalta saavansa suuren palkinnon, tämä ilmoitti, että vuoren kautta vei Thermopylaihin polku, ja syöksi siten turmioon sinne jääneet helleenit. Myöhemmin hän, peläten lakedaimonilaisia, pakeni Tessaliaan, ja hänen paettuaan julistivat Pylaia-istuntoon kokoontuneet pylagorit palkkion hänen hengestään. Sittemmin hän palasi Antikyraan, jossa sai surmansa Athenades nimisen trakhinialaisen kädestä. Tämä Athenades kuitenkin tappoi hänet toisesta syystä, jonka myöhemmissä kertomuksissani aion mainita; mutta yhtä kaikki iakedaimonilaiset sen johdosta osoittivat hänelle kunniata.
214. Tällä tavoin siis Efialtes kuoli näitä tapauksia myöhemmin. Mutta on myös olemassa toinen kertomus, jonka mukaan karystolainen Onetes, Ifanagoraan poika, ja antikyralainen Korydallos ovat ne, jotka asian ilmaisivat kuninkaalle ja veivät persialaiset vuoren ympäri. Vaan tämä ei ainakaan minusta ole ensinkään uskottava. Sen saattaa näet ensiksikin päättää siitä, että helleenien pylagorit, jotka kaiketi tarkimmin olivat asian tutkineet, eivät kuuluttaneet palkkiota Oneteen eikä Korydalloksen, vaan trakhiniaiaisen Efialteen päästä. Toiseksi tiedämme Efialteen tästä syystä paenneen. Olisihan tosin Onetes voinut tuntea tuon polun, vaikkei ollutkaan malilainen, syystä että oli siinä maassa paljon oleskellut. Mutta oli miten oli, Efialtes oli se, joka johdatti persialaiset vuoren ympäri polkua myöten, ja siksi minä mainitsen hänet syylliseksi.
215. Mutta koska Efialteen lupaus miellytti Xerxestä, ihastui hän heti suuresti ja lähetti matkaan Hydarneen ynnä hänen johdonalaisensa väen. Ja he läksivät liikkeelle leiristä siihen aikaan, jolloin valot sytytetään. Tämän polun olivat Malis-maan asukkaat keksineet, ja sen keksittyään he olivat opastaneet tessalialaiset fokilaisia vastaan, silloin kun fokilaiset, sulkemalla solan muurilla, olivat turvanneet itsensä sodalta. Ja näistä ammoisista ajoista saakka oli malilaisille selvää, ettei sola ollut miksikään hyödyksi.
216. Tämä polku on tällainen. Se alkaa Asopos-joen luota, joka virtaa rotkon halki, ja vuorella sekä polulla on sama nimi, Anopaia. Anopaia-polku kulkee pitkin vuorenselkää ja päättyy Alpenos-kaupungin kohdalla, joka on lokrilaisten ensimäinen kaupunki malilaisia vastassa, sekä niinsanotun Melampygos-kiven ja kerkopien istuinten kohdalla, siinä, missä myös on kapein väli.
217. Tätä tämänluontoista polkua myöten persialaiset, astuttuaan Asopos-joen yli, kulkivat koko yön, oikealla kädellään Oitan, vasemmalla Trakhinian vuoret. Aamunkoitossa he pääsivät vuoren kukkulalle. Tällä kohtaa vuorta vartioi, kuten ennenkin olen osoittanut, tuhat fokilaista raskasaseista, varjellen omaa maataan ja suojellen polkua. Sillä allaolevaa pääsypaikkaa vartioivat mainitut helleenit, mutta vuoren päällitse kulkevaa polkua olivat fokilaiset Leonidaalle tarjoutuneet vartioimaan.