Näyttänee kenties oudolta että kerron elämäni vaiheita, minä, joka en ole mikään mahtava henkilö, vaan köyhä arentimiehen tytär ja oppimaton vaimo, joka olen tullut tietämään ainoastaan sen: että kaikki on meille hyödyksi, jotka Jumalaa rakastavat, niin köyhiä ja oppimattomia kuin he ovatkin.

Vanha kartano kotona oli noin kahdeksankolmatta peninkulmaa Lontoosta, lähellä Walesin rajaa, jossa raittiisen, suloiseen ilmaan ei sekautunut vähintäkään kaupungin savua. Mennessä lähimmäiseen kaupunkiin, joka oli puolen peninkulman päässä, sai kulkea viheriäisten metsien ja männikköjen läpi, ennenkuin näki tai kuuli jotakin kaupungin elämästä. Isäni, samoinkuin isoisäni ja hänen isänsä olivat kaikki asuneet samassa pienessä kartanossa, johon kuului kaksisataa tynnyrin-alaa vähäväkistä maata, jota paitsi heillä oli oikeus pitää lampaita yhteismaalla. Tämä ulottui kauas yksinäisen kukkulan juurelle, joka kohosi suoraan ylös tasangolta. Kansa nimitti sitä vuoreksi, ja niin jylhänä ja yksinäisenä seisoikin se siellä, että se kenties näytti korkeammalta kuin todenperää olikaan. Toisinaan, kuin aamusumu oli laskeutunut kukkulalle ja peitti sen silmiltäni, kuvailin mielessäni enkelein liitelevän valkean sumuhunnun takana, tai ajattelin Abrahamia, kun hän meni vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Ja kun pilvet rippuivat siellä tunti tunnilta paksuina ja mustina, ikäänkuin itseensä kooten kaikki taivaan pimeyden, ajattelin pimeyttä joka ympäröitsi Golgathan vuorta, ett'ei kansa Jerusalemissa voinut nähdä taivasta kohti kohoavaa ristiä. Näin tuli yksinäinen kukkula, joka toisinaan näytti niin surulliselta sumussa ja iloiselta auringon valossa, parhaimpien ystävieni lukuun.

Kuinka hyvästi muistan kartanon. Vanhalta ja harmaalta se näytti aivankuin olisi ollut puettu talonpojan kotikudottuun pukuun, samoin kuin isänikin. Ikkunat olivat puhtaat ja niiden vähäpätöiset ruudut olivat asetetut kulmat ylös- ja alaspäin; muutamissa ikkunoissa, niinkuin esim. navetan, oli ainoastaan lastat. Katto oli korkea ja tiheät sedum-pensaat antoivat sille omituisen värin auringon valossa. Tuuheat muurivihreät kiertelivät suurien salvohirsien lomitse katon harjalle, jossa pääskyset visertelivät ja pojat pesissään piipattivat kesäpäivän pitkään. Useimmiten kuljimme keittiön ovesta, joka vei suoraan navetan edessä olevaan kujaan, jossa aamuin illoin lypsin kolme lehmää sill'aikaa kun karjakko lypsi neljä. Ne olivat kauniita, kärsivällisiä eläimiä, joiden raitis hengitys tuntui huoneissamme, kun ikkunoiden ohitse kulkivat navettaan. Oli meillä toinenkin ovi, joka kartanon edessä olevasta puutarhasta vei suoraan perähuoneesen, vaan siitä tuskin muulloin kuljettiin kuin juhlina ja Stefanin kotona ollessa.

Entä puutarhat. Vaikka kolmekymmentä vuotta on kulunut nähtyäni niitä, tarvitsen ainoastaan ummistaa silmäni nähdäkseni ne yhtä selkeästi kuin ne Jumalan ilotarhaankin tultuani muistossani tulevat olemaan. Siellä oli pimeä polveileva käytävä, korkeine pensas-aitoineen molemmin puolin, joka vei Kondoveriin, jossa kirkko oli. Vielä näen suoran, kapean, puksipuilla reunustetun polun, joka lehtimajasta viepi perähuoneen etehiseen. Tämä on lastoista, kaprifoliolla ympäröity ja rosmariini ja lavendeli pistävät sieltä täältä ihania kukkiaan viheriäin lastain lomitse.

Nurmikentän joka kulmassa kasvoi vanha, tumma ja synkkä punakataja, leikattu samaan muotoon kuin näkee lasten "Noan arkissa". Muista ne olivat rumat, minusta ei koskaan. Syksyllä, kun korallipunaiset marjat kasvoivat niihin, ikäänkuin pujotetut lasihelmet tummanvihreille oksille, olivat ne yhtä kauniin ja juhlallisen näköisiä kuin raudustammi ja muurivihreä, joilla vanha kirkko Kondoverissa jouluna oli koristettu.

Tämä oli kartanon edustalla oleva puutarha. Toisella puolella oli toinen koirakommakkoineen veräjää lähellä ja kanakammioineen vastapäätä, jonne kanani ja kananpoikani kettujen pelvosta yöksi suljettiin. Siellä oli leveä ruohoittunut käytävä monenlaisine hedelmäpuineen kummallakin puolen ja kapeine kukkapenkereineen, joissa monenmoisia vanhanaikuisia, nyt melkein unhotettuja, kukkia kasvoi. Siellä oli korkeavarsisia fraksinelloja, joiden kukkia minun oli tapa hiljaa puristaa sormieni välissä, saadakseni niitä antamaan hyvää lemuansa — vieläpä suuria punaisia ruusuja, jotka hajoittivat lehtiänsä nurmelle, sinisiä lupiineja kuin myös keltaisia ja purpurapunaisia kurjenmiekkoja ja valkeita liljoja, jotka melkein piiloutuivat omenapuiden alaoksien alle. Eräässä kulmassa oli lehtimaja, jota ennen oli käytetty ainoastaan huviksi, vaan jossa nyt istuimilla oli mettiäispesiä riveissä — yksi istuin oven luona oli jätetty tyhjäksi.

Tämä oli lempipaikkani, jossa, päätettyäni päivän työt, lepäsin illan viileydessä, kun aurinko laskihe kukkulan taakse ja honkien suipot latvat niin selvästi näkyivät sen kultaisessa valossa. Tuolla alhaalla vallitsi niin syvä äänettömyys, jotta voin kuulla tuon hiljaisen omituisen surinan, jonka mettiäispesän läheisyydessä kuulee, ja tuulen huminan, joka suhisi tiheissä ruispelloissa ja niinkuin huokaus kävi puutarhan läpi. Stefanista tuo humina oli kuin loittoa kuuluva meren kohina. Täällä tunsin itseni yhtä rauhoitetuksi ja vakaaksi kuin istuessani Kondoverin vanhassa kirkossa, kuunnellen urkuin syviä, kumisevia säveleitä, jotka saattoivat koko ruumiin värähtelemään. Ne olivat onnellisia päiviä ja niinkuin jo sanoin tuntui siltä kuin muistaisin rakasta puutarhaani vielä Jumalan ilotarhassakin ja ajattelen että siellä kävellessäni Herra sanonee minulle: "Margery, olin luonasi sielläkin, vaan autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."

Asuessani vanhassa arentikartanossa, tapahtui elämässäni ainoastaan kaksi suurta muutosta — kolme olisi minun tullut sanoa, ja kolmas olikin vaikein. Ensimmäinen oli kun isäni meni toisen kerran naimiseen serkkunsa kanssa, jolloin olin kymmenvuotias; omaa äitiäni en ole koskaan tuntenut. Toinen muutos oli kun emintimäni kuoli kaksitoista vuotta sen jälkeen, jättäen Stefanin huostaani ja pyytäen minun valvomaan hänen etuansa ennen omaani. Sen olen tehnyt, Jumala on todistajani. Kun olisin voinut mennä naimiseen ja saada oman kodin, näytti isäni murheelliselta ja Stefan hiipi luokseni ja rukoili minua jäämään kotiin hänen tähtensä. Siten hylkäsin tarjouksen toisensa perään — minulla oli näet tarjouksia siksi kuin koko seutu tiesi päättäneeni elää naimatonna isäni ja Stefanin tähden.

Sanoin viimeisen muutoksen olleen vaikeimman. Kun muistelen puutarhaa kotona, kuvautuu se aina mieleeni semmoisena kuin se oli iltaa ennen Stefanin lähtöä. Hänen oli Australiaan matkaaminen. Mitenhän lienee käynytkään, vaan hän oli kasvanut oikeaksi herraksi ja omistanut tapoja, jotka eivät ollenkaan soveltuneet yksinkertaiseen kotielämäämme. Koska hän oli teräväjärkinen poika ja uuttera kirjan ääressä, houkuttelin isää lähettämään hänet puolen peninkulman päässä olevaan suureen kasvatuslaitokseen; ja nyt, täytettyään kuusitoista vuotta, ei hän enää voinut palata luoksemme raskaasen työhön ja yksinkertaisiin talonpoikais-oloihimme. Hän oli kuin levoton nuori lintu täysikasvuisin siivin, jota ei voinut pidättää ahtaassa häkissä — nyt oli hän levittävä siivet ja lentävä kauas näkyvistämme.

Tätä ajatellen istuin murheellisena lempipaikallani, mettiäis-lehtimajan suulla, kädet joutilaana helmassa, kun näin Stefanin tulevan vihreäistä käytävää pitkin, laskeuva aurinko huikaisi hänen silmänsä ett'ei hän minua huomannut. Kuinka kaunis hän oli! Aivan herraspojan ryhti!