"Voinko jotakin tehdä auttaakseni teitä?" kysyin ja katsoin sääliväisesti kurjaan poloiseen, ja kun näin hänen vilusta värisevän, otin villahuivin yltäni ja levitin sen hänen päälleen, tukkien kupeilta ja jaloista viimaa estämään. Koko ajalla hän ei ottanut silmiänsä minusta.
"Kor", sanoin, "juokse kotiin ja tuo päällystakkini tänne!"
Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli se polttava kuin tuli.
"Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt katse silmissään.
"Pelkäättekö kuolla?" kysyin.
"Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."
Siinä istuin nyt levollisesti puhellen, niinkuin äiti toisinaan puhelee peljästyneelle lapselleen ukon-ilman yöllä kovasti käydessä, ja Korin äiti kuunteli lapsen tavalla, pitäen kiinni kädestäni polttavilla sormillaan. Hetken kuluttua sanoi hän lauhkeammalla äänellä:
"Nyt en tunne tuskaa; puhukaa enemmän Hänestä."
Silloin kerroin hänelle köyhästä vaimosta, joka oli syntinen, eikä rohjennut astua Jesuksen eteen, vaan seisoi itkien Hänen takanaan ja kostutti kyyneleillään Hänen jalkojaan, vaikk'ei Jesus ensin näyttänyt hänestä lukua pitävän. Kun vaimo ei väsynyt, eikä mennyt pois, vaan yhä itki ja suuteli Hänen jalkojaan, kääntyi Jesus häneen sanoen: "Syntisi ovat anteeksi annetut, sillä olet paljon rakastanut; vaan se, jolle vähän anteeksi annetaan, on vähän rakastanut".
Korin äiti lepäsi kuunnellen ikäänkuin olisi peljännyt sanaakaan kadottaa, ja minä tiesin myös Kristuksen kuuntelevan. Sitten veti hän käteni polttaville huulilleen ja kysyi matalalla, juhlallisella äänellä: