"Hänellä oli velipuoli Australiassa", sanoi eno Simister, "mutta kymmenen vuotta tai enemmänkin on jo kulunut sitten kuin hänestä viimmeksi tietoja saatiin. Luulemme, että hän on kuollut; ainakin on hän Margerylle niinkuin kuollut."
Vielä niin pitkän ajan jälkeen vihlasi sydäntäni Stefania mainittaessa. Tuntui monta vertaa ikävämmältä kuin jos olisimme tietäneet, missä ja milloin hän kuoli. Tohtori istui miettivänä ja katsoi tuleen.
"No, mutta!" huudahti hän vihdoin lyöden kämmenen istuimen selkälautaan, "onhan meiltä Beden testamenttivarasto, ja sepä juuri sopivin onkin. Olen tuttu erään siihen kuuluvan asioitsijan kanssa, ja te olette seuran jäsen."
"Niin, mutta aivan vähän hyötyä minulla siitä on ollut", sanoi eno
Simister.
"Vaan nyt se Margerylle voipi tulla hyödyksi", sanoi tohtori, ottaen esiin taskukirjansa kirjoittaakseen nimeni ja ikäni. "No, kas niin! nimensä on Margery Bede; sehän on sama nimi kuin testamentissa. Lienette samaa sukua kuin perustaja?"
"En ole", vastasin, "kirjoitan nimeni Beade ja sukuni on aina asunut maalla, kaukana Lontoosta."
"Luulen testamentin olevan ainoastaan porvarien leskiä ja tyttäriä varten", sanoi eno.
"Se ei haittaa", vastasi tohtori; "jättäkää se minulle. Te teitte minulle hyväntyön, kun hankitte minulle tuon pojan Kor Bell. Minä opetan hänelle kirurgiaa, ja hän oppii yhtä hyvästi kuin puoli tusinaa noista Bartholomei-laitoksen pölkkypäistä. Jos hän hyvin käyttäytyy, otan hänet avukseni sairashuoneesen."
"Hän ei ole minun poikani", sanoi eno Simister; "hän on Margeryn. Luulin tekeväni hänelle hyvää, kun annoin hänen harjata saappaani ja puhdistaa puodin portaat; vaan Margery otti hänet huostaansa, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, neuloi hänelle sukkia, ompeli hänelle siistit vaatteet ja auttoi häntä kaikella tavalla. Kor on Margeryn poika."
"Vai niin! Niinpä meidän tulee hankkia hänelle eläkeraha Beden testamenttivarastosta", sanoi tohtori Klarke.