"Margery", sanoi hän, "eräs köyhä, joka on saanut apua Beden testamenttivarastosta, on kuollut; hän kuoli muutamia päiviä sitten, ja nyt olen esitellyt anomuksenne. Hänen jälkeensä lankeaa apuraha teille, ja sitten on teillä tietty eläke niin kauan kuin elätte. Ikävä vaan että se on niin vähäinen."
"Herra tohtori", sanoin, "tunnen itseni hyvin kiitolliseksi teille ja Jumalalle. Kun Hän antaa, on se aina kylliksi. Jos tätä en olisi saanut olisi minun täytynyt palata pitäjääseni."
Ajattelin työhuonetta kaupungissa, jossa isäni kanssa olin käynyt, ja tuntui kuin en voisi kärsiä vaivaisena palata syntymäseuduilleni. Beaden suku oli monta sukupolvea ollut hyvässä kunnossa olevia arentimiehiä, ja olin ainoa elossa oleva siitä suvusta; sillä Stefan lienee varmaankin hukkunut kaukaisessa maassa. Kenties näki Jumala ylpeyttä sydämessäni, joka oli tukehdutettava.
"No, niin Margery", sanoi tohtori Klarke, "se on ainoastaan kuusi killinkiä viikossa, ei sen enempää. Miten sillä toimeen tulette, en ymmärrä."
"Lontoossa löytyy tuhansittain ihmisiä, joilla on vähemmän kuin minulla", vastasin. "Elkää minusta huoliko, herra tohtori, minä tulen kyllä toimeen kuudella killingillä viikossa. Yhteen huoneesen on minulla tarpeeksi huonekaluja ja herra Moes on myös maksava vähän liikkeestä. Tiedätte enon jättäneen minulle kaikki."
Tohtori hymyili itsekseen; luulen hänestä kaikki olleen kovin vähäistä. Minusta se kumminkin oli koko aarre; sillä sain pienen huoneen Westminsterissä, ei kaukana holhouskartanosta, jossa rouva Moes ja pieni Fede, joka oli minuun mieltynyt, asuivat. Minulla oli tarpeeksi huonekaluja voidakseni mukavasti varustaa huoneeni, tarvitsematta ottaa penniäkään niistä rahoista, joita herra Moes oli maksava minulle liikkeestä ja varastosta. Niitä ei ollut paljon, ainoastaan kaksikymmentäviisi puntaa, sitten kun enon velat olivat maksetut; kumminkin se oli pohjaraha, niinkuin Stefan raukan oli tapa sanoa, ja talletettava ajaksi, jolloin sen paremmin tarvitsisin. Vaan Hänellä, Kristuksella, ei ollut säästössä rahoja, sillä Judas piti huostassaan kukkaron ja talletti rahat, jotka siihen pantiin, Judas, pettäjä ja varas.
KYMMENES LUKU.
Kor ja Fede.
Kotini Westmmisterissä oli siellä olevan hiljaisimman kadun varrella. Se oli kartanon takapuolella oleva yliskamari; kartanon muut kerrokset käytettiin asian-toimikamareiksi. Rouva Brown, jolle kuului huoneiden puhdistaminen, sai käyttää ylikerroksen ja asui itse kartanon etupuolella olevissa huoneissa, ja minä maksoin hänelle killingin ja neljä äyriä viikosta huoneestani. Huonekalut, jotka eno Simisteriltä sain, olivat riittävät minulle. Pieni vuode, jonka eno monta, monta vuotta sitten oli ostanut Stefanille, pieni tamminen pöytä, samanlainen kuin äitini omistama, kolmikulmainen nojatuoli kuin myös monta muuta esinettä, joita joko tarvitsin tai muistoina säilytin, antoivat huoneelleni siistin ja mukavan näön. Kor puhdisti seinät ja maalasi katon rajaan, leikatun paperikaavan mukaan, kauniin, kukilla ja lehdillä koristetun reunuksen. Hän teki myös kasvia varten ikkunan ulkopuolelle sopivan laatikon, jossa kukkaseni aamuin illoin saivat auringon valoa. Tämä huone oli paljon valoisampi ja iloisempi, kuin pieni ahdas kotimme Pyhissävaeltajain-kadun varrella. Korkealla olevasta ikkunastani näin Abbey kirkon, Parlamenttikartanon kuin myös siellä täällä kimaltelevia jokia, ja katseltavana minulla oli avara taivas-ala, joka yhäti vaihteli; milloin se oli sininen, milloin ihanain pilvien seppelöimänä, milloin taas harmaa ja synkkä. Kumminkaan ei taivas koskaan vaihtele, vaan on alati puhdas, kirkas ja valoisa, ainoastaan maastamme nousevat pilvet, väliin paksut ja synkät, väliin taivaankaareen vivahtelevat, himmentävät sen silmiltämme.
Muutamia katuja kodistani oli holhouslaitos, jossa rouva Moes ja Fede asuivat. Heidänkin asuntonsa oli hyvin hauska, vaikk'en siitä niin paljon pitänyt kuin omastani laveoine näky-aloineen.