En voinut sanaakaan virkkaa, ajattelin niitä lapsia — Stefanin lapsia, jotka eivät koskaan minua tädiksi nimittäisi. Pääni ja käteni vapisivat entistä enemmän.
"Oi, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän hellästi. "En tahtonut huolettaa teitä. En tahdo jättää teitä, jos olette kipeä. Sentähden haluan itselleni omaa kotia, että silloin asuisitte luonani ja minä saisin hoitaa teitä. Kotini tuntuisi kolkolta, jos te, neiti Margery, ette olisi siellä; te, joka olette tehneet minut siksi, mikä olen. Jos matkalle lähden, on se osaksi teidän, osaksi toisen tähden."
"No sen minä sanon!" huudahti rouva Moes, "en konsanaan ole kuullut kenenkään kirjastakaan niin kauniisti puhuvan: vahinko vaan ett'ei neiti Margery ole muutamia vuosia nuorempi tai herra Bell muutamia vanhempi."
"Oi täti!" huudahti Fede närkästyen, "kuinka voitte noin puhua?"
"Fede herttaiseni", vastasi hän, "kummallista on todellakin, että täti raukkasi, vaikka hän on leski, ei saa suutansa avata, sinun keskeyttämättä häntä tuolla kiivaalla tavallasi ja nyt vielä herra Bellin kuullen, joka on oikea tohtori."
Hän alkoi nyhkyttää ja peitti muotonsa nenäliinaansa, sillä välin kuin me koetimme puhella muista aineista. Sitten ei hän enää tullut hyvälle tuulelle ja hetken kuluttua sanoin ajan olevan lähteä, eikä kukaan sanonut sitä vastaan; otin siis hattuni ja päällystakkini ja jätin hyvästi. Kor nousi myös seuratakseen minua.
"Tahtoisitko, Margery, että seuraisin sinua kotiin?" kysyi Fede alakuloisena. "Tänään en ole kävellyt muuta kuin työpaikkaani ja tulisin nyt mielelläni kanssasi."
Tiesin, ett'ei hän mielellään jäänyt yksin rouva Moesin kanssa, joka oli alkanut veisata vanhaa virttänsä ja joka nyt itkisi ja vaikeroisi siksi kuin hän levolle menisi.
"Tule vaan", sanoin, "Kor saattaa sinut sitten kotiin."
Kor oli kyllä iloinen saada tehdä sen.