Nyt vaikeni hän jälleen ikäänkuin toivoen Feden jotakin sanovan. Hohde oli kadonnut hänen poskiltaan ja hän näytti nyt yhtä alakuloiselta kuin hän viimmeiseksi kuluneilla viikoilla Stefania etsiessään oli näyttänyt. Sydämmessäni kärsin hänen kanssansa ja olin vähän nurpeillani Fedelle.
"Etkö Korille mitään vastaa?" kysyin vihdoin.
"Hän ei ole minulle mitään virkkanut", sanoi hän; "koko ajan on hän puhunut sinulle, Margery."
Tämä osoitti niin selvästi Feden vastustus-halua, ett'en voinut olla hymyilemättä.
"Hän kysyi, lupaatko aina olla minun ystäväni, vaan et mitään vastannut."
"Oi, kyllä kai olemme ystävät", vastasi hän; "olen varma siitä, ett'en koskaan halua riidellä — en koskaan sinun kanssasi, rakas, vanha Margery."
Tämä sanottiin niin ystävällisesti, ett'en enää voinut olla suutuksissa häneen, vaikka Korin tähden olin murheissani. Hän laski taas kätensä Feden päälle, vaan tämä lienee luullut sitä minun kädekseni, kosk'ei hän liikahtanut.
"Fede", sanoi hän, "tahdotko vastata, jos sinulle puhun?"
"Mieluisemmin kuulen sinun Margerylle puhuvan", sanoi hän.
Taas yksi Feden pienistä oikuista, jotka aina katosivat kuin kuura päivän paisteessa, kun vaan hymyillen katsoi häneen. Hän ei kohottanut päätänsä, eikä siis voinut nähdä Korin muotoa, vaan kuuli miten rukoileva hänen äänensä oli.