"Vaiti!" keskeytti hän vihaisella, tuskauntuneella äänellä; "elkää ruvetko Jumalasta lörpöttelemään. Tiedän teillä köyhillä aina olevan sen saapuvilla. Sen vaan huomaan, että viikottain olette ottaneet kuusi killinkiä joltakin köyhältä leski tai orpo raukalta, vaikk'ei teillä Beden jälkisäännökseen ole suurempaa oikeutta kuin tällä pöydällä. Voisin syyttää teitä petoksesta, enkä ole varma, ett'emme sitä tee. Aion esittää asian Seuralle."
Seisoin äänetönnä ja katsoin kiivaasen, pahaluuloiseen mieheen. Hän loi silmänsä maahan, kun häneen katsoin, ja näytti enemmän vihastuvan, kun en alakuloisena seisonut hänen edessään.
"Kas niin", sanoi hän, "elkää loukatko minua, muuten syytän teitä.
Onko teillä ketään, joka voisi syyttömyyttänne todistaa?"
Olin aivan hämilläni ja päätäni pyörrytti, enkä muistanut herra Moesia, joka enoni jälkeen otti liikkeen. Ketään paitsi Stefania en muistanut. Muutamalla sanalla olisi hän voinut vapauttaa minut kauheasta petoksen syytöksestä. Hänellä oli rikkautta ja ystäviä; vaan pelkäsin alentavani häntä, jos ilmoittaisin, että hän oli veljeni. Ja vaikka en ilmoittaisikaan häntä veljenäni, voisi jo nimiemme yhdistäminen saattaa kansaa luulemaan häntä sukulaisekseni, minun, köyhän almun-alaisen raukan. Sitä en tahtonut. En tahtonut vähintäkään alentaa hänen arvoansa Lontoon suuressa maailmassa, jossa hän vaimoneen ja lapsineen eli niin muhkeasti. Ei, en sittenkään, vaikka vaiti-oloni kautta tulisin köyhdytetyksi ja epäluulon alaiseksi. Sydämmeni oli nyt hellätuntoisempi Stefanille kuin toukokuussa, jolloin hän minut pois ajoi.
"Ei, hyvä herra", sanoin, "en voi itseäni puolustamaan hankkia ketään, ken teille kelpaisi; eikä kukaan voisi teille sanoa erehdyksestä sen enempää kuin minäkään. Minä puhun totta, niin todellakin teen. En tietänyt tohtori Klarken sisäänkirjoittaneen minua leskenä ja eno Simisterin tyttärenä. Sen teki hän hyvyydestä, siitä olen varma; jos voisin takaisin maksaa jok'ainoan pennin varastoon, tekisin sen ilolla. Tämä oikein raskauttaa mieltäni."
Tuskin voin kertoa, miten vaikealta kaikki silloin näytti. Rahaa minulla ei ollut, paitsi yksi killinki kukkarossani, ja koko vakinainen sisääntuloni oli silmänräpäyksessä hävinnyt. Tiesin ett'eivät mitkään sanat voisi hellyttää tuota kovaa, kylmäkiskoista miestä, joka vielä nytkin niin epäluuloisesti katsoi minuun. Lyykistin hänelle ja menin pois.
Matka kotiini, Westminsteriin, oli pitkä ja vaivaloinen, niin pitkä ett'en luullut perille pääsevänikään. En voinut olla tuntematta, miten kevyt ja tyhjä köyhä kukkaroni oli. Mitä minun nyt tuli tehdä? Velkoja minulla ei ollut, olin näet asettanut elämäni sille kannalle, että rahat riittivät vähiin tarpeihini, vaan kuudesta killingistä viikossa ei ollut säästöön jäänyt. Tiesin ett'ei Kor antaisi minun nälkää nähdä, vaan kuinka vaikea oli langeta hänelle rasitukseksi, juuri nyt kun hänen tuli säästää saadaksensa oma pieni koti!
En usko Jumalan vihastuvan meihin, jos tunnemme tien epätasaisuuden ja joskus kompastummekin suurimpiin kiviin, jotka tiellämme ovat. Kaikki olemme vaan lapsia, eivätkä jalkamme ole tarpeeksi vakavat voidaksemme pää pystyssä ja taivaasen luoduin silmin astua kivistä tietä eteenpäin. Vaikka lapsi pitääkin kiinni isänsä väkevästä kädestä, ei se astuessaan teräville irtonaisille kiville, jotka sen jalkain alta vierivät, voi olla sitä tuntematta, eikä isä vihastu, jos lapsen pienet jalat horjahtavat ja sen pienet sormet lujemmin tarttuvat kiinni isän käteen. Kuinka paljon vähemmin silloin taivaallinen Isämme!
KAHDESKYMMENES LUKU.
Margeryn odottamaton vieras.