"En tiedä miten teitä nimittäisin", sanoi tyttö istuessaan minua vastapäätä teepöytään; "teillä kai lienee joku nimi, sanokaa se minulle!"
"Margery", sanoin, vaan en tahtonut lisätä toista nimeäni.
"No, sepä hauskaa oli!" huudahti hän. "Minunkin nimeni on Margery, vaikka minua Maggieksi kutsutaan; miten kummallista! Meidän kumpaisenkin nimi on Margery!"
Hän asetti kuppinsa pöydälle ja nauroi sydämmellisesti; minäkin nauroin, sillä hänen iloisuutensa tarttui minuun. Iloitsin myös kuullessani Stefanin nimittäneen yhden lapsistansa minun nimelläni. Hänellä lienee siihen aikaan ollut jonkunmoinen rakkauden-tunne minua kohtaan, vaikka rikkaus, ylpeys ja kunnianhimo sen sittemmin olivat tukehduttaneet; niin, tämä oli minusta samoin kuin joku antaa lapselleen nimen Emanuel, vaikk'ei hän rakasta Herraa Kristusta, eikä Häntä edes ajattelekaan.
"Kerron teille mintähden olin niin murheissani, kuu en saanut seurata isää ja äitiä", sanoi hän. "He matkasivat katsomaan sitä vanhaa, rakasta kartanoa, jossa isä on syntynyt ja poikana ollessaan asunut, ja minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä sen. Isä on kertonut siitä minulle niin monta, monta kertaa, että sen hyvästi jo tunnen; ja, oi, miten kaunis paikka se on!"
Tuossa paikassa olin näkevinäni kaikki niin selvästi, vanhan kartanon mataloine kattoineen, jonka sedum-pensaat peittivät; takakartanon ulkohuoneineen ja hedelmätarhan täysine omenapuineen. Vielä olin näkevinäni miehet, jotka sadetta pakoon olivat ryömineet ladon puimaluhalle; suuri ovi seisoi auki ja raskaat vesipisarat putoelivat katon räystäältä. Oli lypsyajan jälkeen, mutta lehmät seisoivat vielä märehtien kytkyessään, siksi kuin rajuilma lakkaisi. Arvelin miten lyhteet kolmikulmaisella pellolla kestäisivät sadetta ja miten pitkä aika kuluisi siksi kuin ne jälleen kuivaisivat. Vaan tuota-pikaa katosivat kaikki niinkuin näkyharhaus ja huomasin olevani pienessä ylishuoneessani, Stefanin pienen tytön seurassa, joka kanssani jutteli.
"Oliko isälläsi sisarta poikana ollessaan?" kysyin tykyttävin sydämmin.
"Ei", vastasi hän, "eikä hänellä koskaan ole ollutkaan. Iso-isä Bede ei ollut rikas niinkuin isä on, vaan eihän se mitään tee, kun hän vaan oli vanhasta arvokkaasta perheestä; luulen sillä tarkoitettavan, ett'ei hän kuulunut rahvaasen."
Isä parka! Näin hänen niin selvään puettuna sarkatakkiin, lyhyihin nankin-housuihin ja harmaihin sukkiin, jotka itse olin neulonut; kelpo, rehellinen mies, hellä Stefanille ja minulle, vaan ei mikään gentleman, maailman katsantotavan mukaan, enemmän kuin minäkään olin lady. Aloin yhä selvemmin käsittää mikä suuri ylipääsemätön juopa Stefanin ja minun välillä oli.
"Isä kävi paikkaa katsomassa, ennenkuin Englantiin tulimme", kertoi Maggie. "Hän tuli tänne lyhyempää tietä kuin me ja silloin kävi hän maalla katsomassa entistä kotoansa. Sitten osti isä sen ja nyt on se oikein hänen omansa. Kenties muutamme sinne asumaan, emmekä koskaan enää matkaa Australiaan, jos vaan Alice tulee naimiseen Frankin kanssa; mutta se on suuri salaisuus, eikä kukaan ihminen puhu siitä."