"Ymmärrän", vastasin, "teitte sen rakkaudesta."
"Niin osaksi", vastasi hän vähän hymyillen, "ja osaksi kunnian-himosta. Appeni oli rehellinen mies ja luotti sanaani; hän luuli minun polveutuvan vanhasta, arvokkaasta suvusta, eikä huomannut minussa mitään, joka olisi sitä vastustanut. En koskaan uskaltanut puhua Margerystä hänelle — ja mikä oli vielä pahempi, en vaimollenikaan uskaltanut hänestä puhua; minä häpesin häntä."
"Teidän tulisi hävetä itseänne, herra", sanoi Kor; "Margery on yksi parhaimmista ja hellimmistä vaimoista, joita Jumala koskaan on maailmaan luonut."
"Olen hyvin häpeissäni", sanoi hän murheellisena; "rakastin Margeryä tavallani. Nimitin yhden tytöistäni hänen nimellään, vaan en uskaltanut pitkittää kirjevaihtoa hänen kanssaan. Sitä paitsi olin närkästyksissä siitä kuin isä oli jättänyt Margerylle kaiken omaisuutensa, eikä minua edes maininnut testamentissään. Äitini, Margeryn emintimä, oli jo lapsena ollessani antanut minun ymmärtää, että minä saisin periä isäni koko omaisuuden, ja nyt kun toisin oli käynyt, annoin tyytymättömänä Margeryn kirjeen jäädä Melbournen postilaitokseen."
"Vaan olittehan rikas?" sanoi Kor.
"En silloin", vastasi herra Bede; "lakimies, herra Garnett, joka koko ajan oli pitänyt minua ottopoikanaan, kuoli samaan aikaan ja määräsi minulle ainoastaan pienen summan, joka, ensi pettymyksessä ja kiusassa, näytti minusta samalta kuin ei mitään. Minusta oli melkein kuin Margery olisi tehnyt minulle vääryyttä ja se sopi nyt niin hyvästi oloihini — tai paremmin, oloni tekivät kiusauksen suuremmaksi — kantaa nurjaa mieltä häneen, luuletella olevani oikeassa, kun vaimoni perheelle sanoin ettei minulla sukulaisia ollut, sillä Margery oli ainoastaan sisarpuoleni. Luulin hänellä olevan hyvän, säätynsä mukaisen toimeentulon, ja sen olen luullut tähän aamuun saakka. En aavistanutkaan hänen antipaloilla elävän, tuonlaisella vähäpätöisellä eläkerahalla, meidän eläessä täällä, näin kuin näette."
"Vielä on ollut huonommastikin", sanoin, "Margery menetti eläkerahansa Mikkelin aikaan ja on sitten ollut puutteesen ja nälkään nääntymäisillään."
"Taivasten taivas!" huudahti hän, "saattaako hän koskaan antaa minulle anteeksi? Ja hän on käynyt täällä kaksi kertaa ja nähnyt varallisuutemme ja ylellisyytemme! Onko hän lähettänyt teidät luokseni? Oletteko tulleet hänelle apua pyytämään?"
"Emme tiedä missä hän on", sanoin ja voin tuskin itkulta puhua; "se rouva, jonka luona hän asui, on käskenyt Margeryn muuttaa, emmekä tiedä minne hän on mennyt. Tulimme luoksenne kysymään, tietäisittekö te hänestä mitään."
Herra Bede ei vastannut, astui vaan edes takaisin huoneessa, ikäänkuin siten olisi voinut tunteitansa hillitä, ja hänen kasvoissansa kuvautui semmoinen tuska, jota en vielä koskaan ole nähnyt. Hän jupisi: "Margery raukkani! Maggie, Maggie parka!" kerta toisensa perään, siksikuin hän rauhoittui ja kävi takan luo seisomaan.