Mutta nyt kertoivat miehet, että sudet olivat tulleet taas Pelkosen maille vallan hirvittävänä laumana ja heitä oli pyydetty tuomaan siitä sanaa Osmalle.
Osma kynsi korvallistaan. Piti olla suuret juhlat uudessa pirtissä, ja nyt tuli tämä tieto. Mikäs muu neuvoksi, miehet kokoon ja päätettiin heti, ketkä lähtisivät sudenajoon. Yks kaks olivat parhaat metsämiehet jo matkalla etelään. — Isä ei olisi laskenut Osmaa eikä Jouttia, mutta siitä ei päästy ei yli eikä ympäri, päästä poikien piti ja niin he viimein saivat luvan nousta ratsuilleen.
Osma ja Joutti olivat karauttaneet jonkun matkaa muita edelle. Ensin he olivat iloisesti jutelleet, mutta mitä kauemmas he tulivat ja mitä tenhovammin soitteli metsä, sitä hiljaisemmaksi ja miettiväisemmäksi kävi Osma. Haaveillen loi hän harmaansiniset silmänsä yli äärettömän erämaan, joka jokaisen vaaran laella aukeni heidän eteensä aina uutena, aina toisenlaisissa värivivahteissa, mutta kuitenkin aina samana juhlallisena, pohjattomana.
Vilkas Joutti, joka ei ollenkaan ymmärtänyt sitä suurta luonnontunnelmaa, jonka valtaan Osma oli joutunut, otti aikansa kuluksi esille vanhan paimentorvensa ja alkoi puhallella pehmeitä, surunvoittoisia säveleitä, jotka kauniisti sulivat erämaan metsän ikuiseen huminaan.
SUDENAJO.
Koko päivän olivat miehet ahdistelleet susilaumaa. Nyt vihdoin oli se ajettu leveään niemeen. Miehet lähestyivät ketjussa nientä. Ketju ulottui jo rannasta rantaan. Monta peninkulmaa oli jo näin ajettu susia rantaan päin, mutta ketju oli ollut harva, nyt se oli niin supistunut, että seisoi aivan mies miehen vieressä. Se olikin tarpeen, sillä sudet tulivat nyt hirveiksi. Tähän asti ne olivat arkoina paenneet edellä, nyt ne jo irvistelivät hampaitaan ja silmät hehkuivat kuin tulipallot. Mutta kun ne niemen kärjessä vihdoin näkivät edessään veden, takanaan miesjoukon, alkoivat ne raivoissaan hyökätä miesten kimppuun. Syntyi hirvittävä tappelu. Sudet ulvoivat ja ulisivat, miehet huusivat, tapparat välkkyivät, keihäät rutisivat ja taittuivat. Susia kaatui kasottain, mutta moni mies sai myöskin pureman mikä käsivarteensa, mikä jalkaansa, jopa joku kasvoihinsakin. Kukaan ei kuitenkaan väistynyt paikaltaan. Lähestyttiin aivan niemen kärkeä. Silloin yhtäkkiä loput susista heittäytyivät veteen ja alkoivat uida. Miehet pysähtyivät hengähtämään. Vaan silloin sudet kääntyivätkin takaisin rantoja kohden. Ei muuta kuin miehet juoksemaan pitkin rantaa, jotta joka paikassa, mistä susi yritti maihin, oli mies vastassa. Se oli tavatonta juoksua, mutta monta sutta siinä myöskin kaadettiin. Vihdoin oli koko suuri susilauma surmattu, vain muutamia susia oli päässyt karkuun. Mutta miehet olivat myöskin aivan näännyksissä. Vaatteet likomärkina, jokaisessa hiussuortuvassa hikihelmi, vaipui kukin sille paikalle, missä sattui olemaan. Monet olivat lisäksi haavoittuneita.
Tämä kaikki arvattiin kuitenkin jo edeltäpäin. Siksi siinä heti oli joukko Pelko-suvun naisia eväineen, voiteineen, siteineen. Yks kaks saivat miehet voimakasta kaljaa, ja haavat sidottiin tuossa tuokiossa. Nyt kokoontuivat kaikki rantakedolle aterialle, jonka naiset olivat edeltäpäin valmistaneet. Mutta vanhat miehet, jotka eivät olleet jaksaneet ottaa osaa sudenajoon, nylkivät nyt ahkerasti kaadettuja susia.
Kun ateria päättyi, oli väsymys myöskin kuin poispyyhkäisty. Leikkiä laskien kuljettiin hämärtyviä metsäpolkuja kohti Pelkosen pirttiä. Ja sielläkös vasta ilo alkoi. Ensin arvailtiin arvoituksia ja suuri nauru syntyi, jos kuka joutui Hymylään ja vielä suurempi, kun hän sieltä palasi ja kertoi hullunkurisia juttuja Hymylän elämästä. Sitten asettuivat pojat riviin toiselle puolen pirttiä, tytöt toiselle puolen ja alkoi soma tanssi, jota laululla säestettiin. Loppu illasta vietettiin laulaen ja kanteleita soitellen.
Mutta nuori Osma ei ollut koko illan iloissa mukana. Joutti oli saanut olkapäähänsä pahan haavan, niin että hänet oli asetettu lavitsalle nukkumaan. Osma oli huolissaan Joutin takia ja muutenkin hänestä oli ihanaa astella yksin hiljaisessa kuutamolehdossa. Nyt hän tuli rantatörmälle ja istahti kivelle. Ihmeelliseltä näytti tyyni, kuun hopeoima järvi. Pirtistä kuului kanteleen täyteläisiä, syviä sointuja. Ja Osma tunsi itsensä niin pieneksi, niin tummaksi kaiken tämän suuren ja kauniin rinnalla.
"Mitä varten oikeastaan olen syntynyt tähän elämään", huokasi hän. "Sankariksiko, Karjalan kuninkaaksi? — Sankari maatuu, kuningas kuolee. Jospa voisin lyhyen eloni matkan elää oikein, tulla niin hyväksi, ettei henkien koskaan tarvitsisi surumielin katsella tekojani, eikä Karjalan kansan vuodattaa kyyneleitä."