Ihmeellinen on pohjolan keskikesän valo. Ei se himmene öisinkään, hiukan vain vaalenee, mutta on sitä tenhovampi, pehmeämpi. Ja semmoinen se on ollut jo tuhat vuotta sitten.
Vaalennut oli nytkin valo, keskikesän auvoinen ilta oli tullut. Päivön vaimo Päivätär istui rannalla ja odotti miestään kotiin. Usein oli hän tänä kesänä rannalla iltasin istunut, odottanut, sillä tuonne kaukaiselle saarelle rakennutti Päivö nyt lujaa kartanoa, jonne koko Päivölä muutetaan. Kainun hyökkäyksiä näet pelättiin.
Mutta ihmeen kauan viipyvät miehet tänä iltana. Ei ilmestynyt venettä niemen takaa, ei kuulunut aironloisketta. Päivätär vaipui suruisiin muistoihinsa, kuten usein ennenkin. Vaan kummaa! Päivättärestä tuntui kuin kuuluisi askeleita metsästä. Niin, varmasti askeleita. Päivättäreltä melkein hengitys salpautui, kun hän karkasi pystyyn. Vaan silloinpa kuului ääni huokauksen lailla: "Äiti, äitikulta, äiti!" Ja seuraavassa hetkessä vaipui Kaunohelma näännyksiin asti väsyneenä äitinsä syliin. Hän ei saa sanaa suustaan, itkee, itkee vain. Oi, ja ne kyyneleet kertoivat niin paljon, koko sielun sanomattoman tuskan, sydämen äärettömän pettymyksen. Vaivoin sai äiti hänet senverran tyyntymään, että lähdettiin pirttiin päin. Tuskin jaksoi Kaunohelma nousta paasiportaita, tuskin astua yli kynnyksen. Hiukan hän söi, kun äiti oikein tarjosi, mutta kohta hän vaipui lavitsalle ja oli samassa jo sikeässä unessa.
Kuului ääniä pihalta. Äiti riensi vastaan. Ja voi sitä Päivön riemua! Todellako Kaunohelma kotona! Ei, hän ei voinut uskoa. Mutta äiti veti hänet mukanaan pirttiin. Siinä he nyt käsikädessä katselivat nukkuvaa tytärtään, jolta entinen lapsenomainen kauneus oli kadonnut. Kalpea oli poski ja tummat renkaat silmien alla. Mutta mitäpä siitä, olihan siinä kuitenkin heidän oma Kaunohelmansa. Päivö istui vihdoin kiukaan korvalle. Oi, nuo mustat kiuaskivet, miten hyviä ne olivat! Päivön piti oikein silittää niitä pirtin hämärässä. Sitten hän lähti pihalle. Kas, kuinka se Hallikin nyt on niin äärettömän kiltti. Kauan sitä Päivö hyväili. Vene oli jäänyt rannalle vetämättä. Päivö meni sitä vetämään. Mutta hän veti sen hyvin hellävaroin, ettei vain koskisi vanhaan venerukkaan. Ikihonkakin rannalla näytti niin hyvin ymmärtävän, että nyt oli juhlahetki; ja Päivö silitti hiljaa sen karkeata kaarnaa. Taas hän tuli pirttiin, mutta ei vain käynyt nukkumaan. Uudestaan ja uudestaan piti Päivättären kertoa, miten kaikki oli tapahtunut, miten Kaunohelma oli tullut. Vihdoinkin läksi Päivö levolle. Mutta vielä vuoteeltaan hän kysyi, oliko Kaunohelmalla kylliksi peittoa. Ja vaikka äiti istui tyttärensä lavitsan reunalla, ei Päivö uskonut ennenkuin tuli vielä kerran katsomaan ja itse peitteli tytärtään. Äitiä huvitti sanomattomasti, kun Päivö kömpelösti, mutta sittenkin hellävaroin asetteli peittoa, ja hän sanoi itsekseen Päivön lähdettyä: "Oi metsien henget, kiivas on Päivö, mutta parempaa miestä ei ole sittenkään siinä maassa, jota Noitapohjan revontulet valaisevat."
Äiti ei käynyt nukkumaan, sillä aivan mahdoton oli hänen erota Kaunohelman vuoteen äärestä. Siinä hän istui yön hiljaiset hetket ja muisteli menneitä aikoja. Kaunohelma nukkui niin rauhallisesti kuin kehdossa ennen. Äiti vain mietti, oliko hän onnellisempi silloin, kun hän heijaili lastaan tuohisessa kehdossa, joka riippui kevätkoivun oksalla, vaiko nyt. Oi, nyt tietysti hän oli tuhat kertaa onnellisempi, nyt, nyt!
Sydänyön aikana heräsi Kaunohelma. Uni oli paljon häntä virkistänyt. Ihmeissään hän loi katseensa ylös ja sanoi: "Äiti!" Äiti kumartui ja tunsi heti, miten pehmeät kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Ja taaskin itki Kaunohelma, mutta ne olivat nyt onnen kyyneleitä. Äiti ei tyynnytä, odottaa vain. Vihdoin irroittaakin Kaunohelma kätensä, ja äiti pyyhkii kyyneleet hänen silmistään. Sitten hän pani kätensä Kaunohelman pään alle ja suuteli häntä hellästi. Ja Kaunohelmasta tuntui, että hän oli taaskin se pieni vallaton tyttö, joka äidin sylissä unohti surunsa ja tuskansa.
Nyt hän kertoi äidille kaiken sen tuskan, minkä oli kantanut. Kaikki tyyni hän puhui, miten oli omasta halustaan lähtenyt Vaaraviitan kanssa, miten oli tätä rakastanut. Mutta sitten heti Kainussa oli aivan kuin olisi jääkerros tullut sydämen ympärille. Hän sai nähdä siellä monta vaimoa, jotka Vaaraviitta oli tuonut samoin kuin hänetkin, mutta jotka sitten olivat saaneet väistyä aina uuden tieltä. Vallan toinen pirttikin oli rakennettu, jossa nuo entiset vaimot lapsineen asuivat. Kaunohelma pääsi kyllä komean pirtin emännäksi, mutta kaikki oli kuitenkin särkynyt, ainaiseksi särkynyt. Sitten hän kertoi, miten kauhea oli hänen tuskansa, kun Karjalan miehet piirittivät linnakartanoa ja isäkin oli joukossa. Hän oli kauhusta kuolla. — Mutta Vaaraviitta oli hänelle hyvin hyvä, vähitellen kauhu talttui ja elämä tuntui helpommalta. Vaan keväällä, kun Vaaraviitta oli lähtenyt noille ainaisille matkoilleen, ei hän enää kestänyt. Hänestä oli kuolemaakin kamalampi ajatus, että syksyn tullen Vaaraviitta palaa uusi emäntä purressaan, ja hänet sysätään pieneen pirttiin, kuten monet muut ennen häntä. Ja silloin, eräänä hiljaisena yönä, hän pakeni. Uskollinen palvelija saattoi hänet kauaksi; mutta yksin hän kuitenkin kulki suurimman osan matkasta. Oi sitä loppumatonta saloa ja niitä yksinäisiä öitä taivasalla! Niin, niin, kyllä äiti ymmärsi, ymmärsi niin hyvin, ja tuntui kuin ei hän olisi koskaan voinut kyllikseen hyväillä pientä Kaunohelmaansa.
Kun Kaunohelma vihdoin nukkui uudestaan, meni äitikin levolle. Mutta tietää sen, Päivö ei silloin voinut liikahtaa Kaunohelman lavitsan luota.
* * * * *
Kun syys sirotteli ensimäisiä kultalehtiään koivumetsiin, halkoili
Vaaraviitan lohikäärmelaiva kotoisia kuohuja.