Liekit huomattiin kaukana ulapan saarella uudessa Päivölässä. Ja kun vainolaiset seuraavana aamuna lähtivät etelään, oli pikaviesti jo aikoja ennen heitä rientänyt kohti Osmalaa.
Hyökkäys pohjoisesta tuli vallan odottamatta. Keväällä ja kesällä oli sitä pelätty, mutta nyt syksyn tullen oli pelko heitetty ja päätetty, että vasta talven aikana ne sieltä tulevat. Siksipä nyt oltiinkin vallan valmistumattomia. Osma miehineen jäi puolustamaan kotiaan, mutta lähetti nuoren Osman, Joutin ja pari miestä viestinviejiksi etelään, jos mahdollisesti siellä ennättäisivät saada niin paljon miehiä kokoon, että voitaisiin käydä vihollista vastaan. Muussa tapauksessa piti joka paikassa panna vain tavarat piiloon, vetäytyä pakolinnoihin ja jättää pirtit armottoman vainolaisen poltettaviksi.
Ei aikaakaan kun jo lähestyi vankka miesjoukko Osmalaa. Mutta pian he huomasivat, että mahdoton oli vallata Osmalaa näin kesäaikana. Kapea niemen kaula oli niin hyvin varustettu, ettei siitä voinut läpi murtautua, ja muulta puolen ympäröi Osmalaa syvä vesi ja lujat rantavallit. Kun lisäksi hyökkääjät olivat tehneet sen havainnon, että Osmalan puolustajajoukko oli harvalukuinen, jättivät he koko hyökkäyksen ja samosivat edelleen etelään. Osmalan muutamat miehet eivät heidän selkäänsä uskalla hyökätä, sen he tiesivät.
Mutta Karjalan miehet olivat tällä välin ennättäneet kokoontua. Kauas ei vainojoukko päässyt, kun jo alkoi sataa nuolia vuoren rinteeltä. Karjalaisia oli niin paljon, että he päättivät heti antautua taisteluun ja ajaa vainolaiset maasta. He olivat valinneet taistelupaikaksi vuoren juuren, niin että jyrkkä kallion kylki soi heille selkäsuojaa. Eivätpä siinä epäröineet vainolaisetkaan. Vaaraviitta teki heti hurjan hyökkäyksen. Se tosin torjuttiin, mutta karjalaiset näkivät kauhukseen, että vainolaisia oli paljon enemmän kuin he olivat aavistaneetkaan. Mutta mikäs auttoi, peräytyminen oli mahdoton, täytyi siis joko voittaa tai kuolla. Yhä hurjemmin hyökkäsi Vaaraviitta miehineen, ja yhä enemmän alkoivat karjalaisten rivit horjua. Vaaraviitta kokosi joukkonsa, näkyi, että hän valmisti viimeistä, ratkaisevaa rynnäkköä. Suljetuin rivein he lähestyivät joka puolelta. Karjalaiset olivat vallan saarroksissa ja he näkivät jo kohtalonsa ratkaistuna. Ei siinä auttanut, vaikka nuori Osma nosti uljaana päätään kehottaen pelkäämättä taisteluun, ylivoiman edessä oli murtuminen. Mutta juuri kun hyökkääjät valmistuivat loppuotteluun, pysähtyivät he äkkiä. Käsi, joka oli ojentanut keihään tai tapparan, vaipui hitaasti alas ja hämmästyneinä tuijottivat vainolaiset ylöspäin. Silloin vilkaisivat karjalaiset taakseen. Ja mitä he näkivät! Ylhäällä kallion kielekkeellä seisoi Kammo-Pirho, huitoi sauvallaan minkä jaksoi ja manasi kiljuvalla äänellä, että metsä raikui. Karvaiset sääret ja paljaat käsivarret näkyivät nahkariekaleitten seasta ja kun takkuinen tukkakin vielä hurjasti hulmusi tuulessa, oli hän mitä kamalimman metsäkummituksen näköinen. Ihmekös, jos se lamaannutti hyökkääjäin voiman. Mutta karjalaiset tunsivat heti Kammo-Pirhon ja he käyttivät hyväkseen vihollisen tyrmistymistä tehden äkkiä hyökkäyksen. Ja kumma! Viholliset kiiruhtivat suinpäin pakoon. Karjalaiset läksivät perässä. Mutta kauas ei ennätetty, ennenkuin Vaaraviitta malttoi mielensä, kokosi joukkonsa ja asettui vastarintaan. Karjalaiset olivat takaa-ajaessaan hajaantuneet, joten Vaaraviitta löi heidät vuorostaan pakosalle. Nuori Osma ja Joutti olivat tunkeutuneet hyvin kauas. Äkkiä he huomasivat olevansa saarroksissa, ja joku vainolaisista huusi: "Älkää surmatko, ne ovat Osman poikia!" — Osma ja Joutti otettiin vangeiksi. Kainun ja Hålogalannin miehet olisivat voineet nyt uudestaan lähteä Karjalaa hävittämään, mutta heiltä oli kaatunut niin paljon miehiä, että he päättivät hiljaa vetäytyä kotiinsa. Olihan kuitenkin kostettu Karjalalle, monta sen miestä maahan lyöty.
Kun päästiin Kainun ja Karjalan rajamaille, pitivät päälliköt neuvottelun. Kohta sen jälkeen tulivat Torulv ja Vaaraviitta vangittujen poikien luo. He päästivät Joutin siteistä ja Vaaraviitta sanoi hänelle: "Mene nyt Osmalaan ja sano Karjalan kuninkaalle näin: Turhaa on sinun etsiä poikaasi, Osmaa, ikänä et häntä löydä. Mutta niinkauan kun et lähde vainoretkelle Kainuun etkä Hålogalantiin, on pojallasi hyvä olla, vaan heti kun ensimäinen vainolainen ilmestyy alueillemme, saa nuori Osma kärsiä mitä kamalimman kuoleman. Kuunkierron häntä kidutamme." Ja Joutti läksi.
Karjalassa vallitsi nyt suuri suru. Vainolainen ei tosin ollut tehnyt juuri nimeksikään aineellista vahinkoa, mutta paljon miehiä oli kaatunut ja poissa oli nuori Osma, tietäjäsuvun ainoa perillinen, Karjalan toivo.
Vaan Kammo-Pirhopa lähti vapaaehtoisesti Osmalaan höpisten yhä itsekseen: "Nyt jään tänne. Nyt on kostettu, on kostettu. Yhden Osman pitää kodittomana harhailla maailmaa, kuten Pirhon metsiä, Pirhon metsiä. Niin määräävät metsien henget, metsien henget."
HÅLOGALANNISSA.
Merkillisiä teitä oli Osma tuotu Hålogalantiin. Neljä miestä oli kuljettanut häntä päivän toisensa jälkeen sinne tänne, niin että vihdoin, kun päästiin kuningas Torulvin komeaan taloon, ei Osmalla ollut aavistustakaan, missä päin oli Karjala. Mutta Osma ymmärsi, että tämä oli tehty vain siinä tarkoituksessa, että pakenemisajatuksetkin katoaisivat hänestä. Muuten Osmalla oli sangen hyvä olla. Hänen pitkiä kiharoitaan ei katkottu eikä orjantöihin häntä pantu. Päinvastoin kaikki kohtelivat häntä ei ainoastaan vapaana miehenä, vaan vieläpä tavallaan kuninkaan poikanakin. Torulvin pojan, nuoren Ulvin seurassa sai hän aina olla tämän samoillessa metsiä ja maita.
Mutta tietää sen, miten ikävä, katkera kaipaus täytti koko Osman olennon. Karjala, Karjala ja Osmala asukkaineen! Oli aivan kuin sydän olisi rinnasta lähtenyt näitä sanoja lausuessa. "Oi isien maa ja heimoni, jos en luoksenne pääse, niin kuolen", huokasi hän.