Herättyään Åse ja mummo pukeutuivat naisen vaatteihin. Sitten lähdettiin kohti Osmalaa. Vanha Tiuro vaimoineen jäi pihalle lähteviä katsomaan. Ja kun matkaajat olivat painuneet metsän peittoon, nyökkäsi Tiuro harmaata päätään vaimolleen ja virkkoi: "Niin se on, kaukaa täytyy kaikkien Osmain vaimonsa saada, kaukaa."
Kyllä syntyi ilo ääretön Osmalassa. Alja sulki kauniin Åsen syliinsä ja sanoi: "En luullut koskaan saavani poikaanikaan takaisin ja nyt omistan vielä tyttärenkin." Ja vaikka Åse ei ymmärtänyt hänen puhettaan, tuntui hänestä kuin olisi äiti haudastaan noussut.
Ja vaikka nuori Osma olisi kuinkakin koettanut estellä isää, ei siitä ollut apua, sillä isä veisti sittenkin komean arpakapulan, piirsi siihen suurimmat ilojuhlamerkit ja lähetti sen kiertämään kautta Karjalan, — kas, nyt pidettiin häät sellaiset, ettei ennen nähty. — —
Vasta illan tullen saivat Åse ja Osma olla kahden. Oli jo verrattain pimeä, kun he astelivat rannalla. He tulivat Käräjäniemelle ja pysähtyivät riippakoivun alle. Oli pehmeä, leppoisa syysilta. Salama silloin tällöin valaisi pimeyttä. Hitaasti kohosi täysikuu metsän takaa ja antoi kauniin hopeahohteen suurelle selälle, joka tyynenä lepäsi heidän edessään. "Täällä Karjalassa on sanomattoman kaunista. Oi, en luullut saavani elämässä tuntea näin suurta onnea", kuiskasi Åse.
Osma veti hänet luokseen ja vastasi: "Niin, enhän sitä luullut, enkä uneksinut minäkään silloin, kun Hjelmistä läksin. Varmaan tämä on suuren valkean Kristuksen työtä."
"Varmaan! — — — Kuule, Osma, kerron sinulle jotakin! Katso, tässä kannan kaulassani kultaketjuissa valkean Kristuksen kuvaa!"
Osma koetti hämärässä katsoa kultaista ristiinnaulitun kuvaa, mutta Åse
jatkoi: "Tämä kuva on äärettömän kallis, sillä siihen on kätketty yksi
Kristuksen hiussuortuva. Siunauksen ja onnen tuo tämä kuva tullessaan.
Ja ajatteles, miten olen tämän kalleuden saanut!"
"Miten sitten?"
"Äitini kuoleman jälkeen heti seuraavana kesänä tuli Hjelmiin eräs skald harppuineen. Niin pehmeästi ja surunvoittoisesti ei ole ainoakaan ihminen koskaan soittanut kuin tämä skald. Isä oli silloinkin poissa. Illan tullen tarttui skald käteeni ja sanoi hiljaa: Vie minut äitisi haudalle! Käsikädessä kuljimme sitten äidin haudalle. Ja niin en ole vielä nähnyt kenenkään itkevän kuin skald itki äitini haudalla, hän aivan suli kyyneliinsä. — Sitten menimme rannalle, skald otti minut polvilleen ja sanoi: Sinä olet äitisi ilmeinen kuva! Silloin minä kiedoin käteni hänen kaulaansa ja sanoin: Sinä olet Donato. — Skald säpsähti kovin ja kysyi, mistä sen tiesin. Silloin kerroin hänelle kaikki, mitä äitini oli kertonut Donatosta. Et usko, Osma, miten äärettömän iloiseksi skald tuli. Yhä uudestaan ja uudestaan hän huokasi: Ole kiitetty jumalanäiti, että sain elää tämän hetken Kymmenen vuotta olen turhaan etsinyt rakastettuani pohjan mailta, olin kadottanut jo toivonikin ja nyt en löydä ainoastaan hänen hautaansa, vaan vielä saan kuulla, että hän oli minulle uskollinen kuolemaansa asti. Ole kiitetty pyhä neitsyt! — Sitten puhui Donato minulle paljon Kristuksesta. Lopuksi hän ripusti tämän pyhän esineen kaulaani ja kertoi, miten hän oli sen äärettömällä vaivalla hankkinut äidilleni häälahjaksi, mutta niitä häitä ei tullutkaan koskaan, siksi sain minä tämän kalleuden, ja siitä päivästä olen sitä kaulassani kantanut. — Rannalta läksi Donato vielä yksikseen äidin haudalle ja minä palasin linnaan. Mutta aamulla oli Donato kadonnut Hjelmistä."
Kun Åse oli lopettanut, olivat Osman silmät kyyneleitä täynnä. Hän sulki Åsen syliinsä ja sanoi: "Ajatteles, jos minäkin olisin saanut etsiä sinua kymmenen vuotta ja sitten olisin löytänyt vain hautasi!" —