Kukot asetti Osma uhriroviolle. Sitten kaikki paljastivat päänsä ja
Osma puhui hiljaa:
"Haltijaiset metsän, veden,
Ilman ikuiset asukkaat,
Tulkaa tänne vieraaksemme,
Kutsutuiksi kultaisiksi,
Suokaa antinne ainaiset,
Lahjat suuret suvuillemme."
Nyt iski Osma tulta ja sytytti ensin sen tuohen, johon verta oli tiputettu ja tällä tuohella koko rovion. Sopu oli säilyvä Karjalan heimon kesken, kun 14:n uhrieläimen veri oli sekoitettu ja poltettu.
Sitten painuttiin hiljaa metsään viemään haltijoille uhrieläimet. Pyhän lehdon haavat kohisivat merkitsevästi, kun uhrijoukko saapui lahjoineen. Ei varpu risahtanut, ei oksa taittunut miesten hiipiessä lehdossa uhrilahjoja asetellen. Aivan Pyhän lehdon vieressä sijaitsi tumma kuusikko, jonka keskellä kasvoi yksi ainoa suunnattoman suuri honka. Miehet saapuivat kuusikon reunalle, mutta kukaan ei sinne mennyt, sillä kuusikko kuului yksin tietäjäsuvulle, jonka vainajat täällä asuivat. Tuossa mahtavassa hongassa asui tietäjäsuvun kanta-isä, jota koko Karjalan heimo kunnioitti ja palveli. Osma meni kuusikkoon, muut jäivät katselemaan. Hyvin he siitä reunalta näkivätkin, miten Osma ensin meni hongan luo, seisoi siinä hetken hiljaa ja asetti sitten 14 kukon päät hongan juurelle. Se oli heimon uhrilahja suurelle Osmahaltijalle. Läheisiin puihin ripusti tietäjä muita lahjoja vainajille. Viimeiseksi näkivät miehet, miten Osma meni natisevasta ovesta pikkuruikkuseen uhripirttiin, joka sijaitsi suuren hongan vierellä. Pirtti oli vanhuudestaan kallellaan ja ovi oli niin pieni, että oikein oli ihme, kun Osma siitä niin helposti sisään puikahti. Mutta kukaan ei enää nähnyt miten Osma pirtin keskellä seisovan onton puun lokeroihin pani erilaisia uhrilahjoja ja miten hän viimeiseksi kävi vasemmassa peränurkassa. Siellä oli hylly ja hyllyllä vakkanen, jossa säilytettiin tietäjäsuvun kalleutta: puusta veistettyä haltijankuvaa. Vakkaan panikin Osma kalliimmat lahjansa. —
Kun päästiin takaisin Uhrivaaralle, oli jo pilkkopimeä. Syötiin yhdessä illallinen ja kiiruhdettiin nukkumaan havumajoihin.
Huuhkaja ikihongan latvassa katseli ihmeissään uhrivalkean savukierteitä ja tunnusteli ilman outoa käryä. "Jotain täällä on hullusti", mietti se ja rauhoittui vasta, kun näki levollisen kuun nousevan metsän takaa.
Mutta sydänyön aikana heräsivät useimmat siihen, että metsä kohisi mahtavasti. Kuului ryskettä ja rätinää ja laineet löivät levottomina vasten rantakiviä. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt majastaan, veti vain nahkoja tiukemmin päänsä yli, sillä kaikki tiesivät, että nyt oli ensimäinen martaitten yö, jolloin vainajien henget läksivät liikkeelle ja myrskyn siivillä kiitivät halki ilmojen. Kotipirtit olivat nyt tyhjinä, jotta henget siellä saivat liikkua, syödä, kylpeä mielinmäärin, Ja tänä ensimäisenä yönä ne hurjimmin kiitivätkin.
Aamulla ani varahin oli taas uhrimatkue liikkeellä. Mentiin kohti Haltijavaaraa viemään uhria ilman haltijoille. Kuljettiin juuri ohi pyhän kuusikon. Mutta kummaa, sieltä kuului ryskettä! Pysähdyttiin kuuntelemaan. Silloin suuri emäkarhu tassutteli tasaisin askelin kohti miehiä. Osma väistyi syrjään ja lankesi polvilleen. Samoin tekivät muut. Karhu kulki aivan miesten sivutse, luo päästyään se nousi takajaloilleen, vei etukäpälät huulilleen ja päästi kimakan vihellyksen. Kuului kolinaa uhripirtistä ja pikku otso teki soman kuperkeikan hypätessään alas ovesta. Sitten se nelisti emänsä jälestä kauas metsään. Kun miehet nousivat, kirkasti ilo Osman kasvoja. "Jotain erinomaisen hyvää tapahtuu pian suvulleni, kun itse metsänkuningas kuusikossa vieraili", virkkoi hän Äyrämölle. — Jopa päästiin Haltijavaaralle. Siellä oli suuri, laakea, pyhä kivi. Miehet jäivät jonkun matkan päähän kivestä ja paljastetuin päin lankesivat maahan, mutta Osma ryömi pyhän kiven luo ja asetti sille paistetun uhrikaritsan. — Paluumatkalla poikkesi Osma yksikseen Salasilmän rannalle ja heitti muutaman hopearahan sen syvyyteen. Se oli koko heimon uhri veden väelle.
Kirjavana liikkui uhrikansa vaaralla, kun Osma saapui. Ja uusia tuli yhä lisää. Naisten kirjavat, värikkäät puvut ja miesten aseet välkkyivät aamuauringon valossa. Mutta Osma pysähtyy äkkiä. Hän on hämmästyksestä aivan luhistua. Hän ei voi ottaa askelta, on aivan kuin henki salpautuisi. Siinä tulee häntä vastaan Alja, lempeä Alja ihan ilmi-elävänä. Osma ottaa hänen kätensä, mutta hän ei sittenkään saa sanaa suustaan. Hetkiä kuluu. He seisovat yhä äänettöminä käsikkäin. Vasta kun Osma vilkaisee sivulleen ja näkee uhrikansan taajoin parvin odottavan, sanoo hän hiljaa: "Tiesin, että tänään jotain ikihyvää tapahtuisi, mutta en näin paljon sentään osannut odottaa." — Enempää ei hän sano, vaan lähtee, mutta lähtijä oli taas entinen reipas Osma. Puolimäessä pysähtyy Osma äkkiä, sillä nyt vasta hän muisti, että puuttui tärkein uhrieläin: Osmalan komea härkä. Mitä nyt ajattelevat haltijat, kun sitä ei ole, mutta vainolainenhan sen surmasi. Miehet arvaavat Osman ajatukset. "On täällä eläimiä ilman Osmalan härkääkin, ehkeivät pane haltijat pahakseen, jos se puuttuukin nyt", virkkoi vanha Tiuro. Vaan Osma yhä seisoo, miettii.
Silloin kaikki näkevät, miten Käräjäniemeltä heittäytyy veteen suuri hirven vasikka ja alkaa uida kohti Uhrivaaraa. Osma astuu rannalle vasikkaa vastaan, tarttuu sen sarventynkiin ja alkaa rauhallisesti taluttaa sitä ylös vaaralle. Kaikki ovat vallan mykistyneinä tästä ihmeestä. Noin lähettivät haltijat tietäjälle uhrieläimen! Osma on päässyt vaaran laelle, mutta muut seisovat yhä liikahtamatta rinteellä. Pitkä ja komea oli Osma aina ollut, mutta niin komeana ei häntä kukaan koskaan ollut nähnyt kuin tällä hetkellä aamuauringon kirkastamana, vierellään kimalteleva vasikka. Aivan huomaamattaan huudahti Päivö hiljaa: "Karjalan kuningas!" Mutta samassa hetkessä toistivat lähellä olevat kovemmin: "Karjalan kuningas!" Kohta vyöryi yli Uhrivaaran voimakkaana kuin keväinen vuo: "Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!" Ja kautta kaukaisten vaarain kertasi kaiku: "Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!"